Legendaarinen Leevi and Leavings musisoi aikoinaan hienosti biisinsä Raparperitaivas, missä haaveillaan luonnonraikkaasta tytöstä, suloisesta mustikkasuusta: ”…raparperitaivas, missä se lie, ilmalaiva meidät perille vie; ja se taivas on sun ja mun piilopaikka yhteinen.¨
Raparperin pitkä ja monipolvinen tie itäisiltä kauppaväyliltä pohjolan perukoille kesti satoja vuosia. Mutta se kannatti. Nyt tämä ikivanha lääkekasvi saa myös lapset laulamaan sukupolvesta toiseen ”Äidin kasvimaalla, raparperin alla, sammakolla koti oli kultainen.”
Innostuin setvimään kirpakan kesäkiisselin raaka-aineen syntyjä syviä, kun Turun suunnalla nostettiin otsikoihin yli metrinen, leveimmältä kohdaltaan tarkasti mitattuna 105-senttinen raparperiläpyskä. Ainesta Suomen tai peräti Euroopan ennätykseen?
Kun tuon metrisen lehden asettelee isolle vanerilevylle, ruotipuoli ylöspäin, sivelee pintaan ohuelti ruokaöljyä irrottamisen helpottamiseksi ja rappailee päälle kanaverkolla vahvistetun viiden sentin betonikerroksen, lopputuloksena syntyy luonnon taideteos. Reunat muotoillaan kosteana, peitetään muovilla viikoksi hidastamaan kuivumista.
Siihen peikonjälkeen kiteytyy kaukainen muisto barbaarien viljelyksiltä, mistä kasvi ammoin sai nimensäkin.
Kotipuutarhojemme monivuotisen tatarkasvin nimi juontaa vuosisatojen taakse Uralin rinteille, mistä lääkejuurena kasvatettua raparperia kuljetettiin barbaarien jokena ’Rha Barbarum’ tunnettua ikivanhaa kauppaväylää, Volgaa, pitkin lähinnä Välimeren maihin.
Kreikkalaiset yhdistivät Volgan kreikankielisen nimen Ra ja sanan bárbaron, mikä tarkoittaa ulkomaista, vierasta. Kun italialaiset innostuivat lääkekasvista, sukeutui nimi rabarbaro. Kohta Ruotsissakin puhuttiin rabarberistä, mikä muuttui aikaa myöten suomalaisen suussa tutuksi raparperiksi.
Kiinalaiset käyttivät raparperin juurta ruoansulatukseen liittyviin ongelmiin, ummetukseen, ripuliin, maksan ja virtsarakon ongelmiin sekä kuukautiskipuihin.
Kotipuutarhojen raparperinvarsia alettiin käyttää keittoihin, kiisseleihin, mehuihin, piirakoihin ja hilloihin Englannissa 1800-luvulla.
Näihin aikoihin raparperi alkoi yleistyä myös Suomessa. Tuolloin jalostettiin paksuruotisia tai läpipunaisia lajikkeita, jotka sittemmin ovat taantuneet tai kokonaan hävinneet.
Tavallinen, jokaisen tuttu raparperi kätkee reheviin poimulehtiinsä vaikka mitä. Virossa ’tiedetään’, että raparperin lehteä kannattaa käyttää kylpylän saunassa pyllynalusena, koska se ’syö’ nopeasti selluliitin ahterista…
JORMA MARTTALA
