Kaikki ei osaa laulaa

Yleisönosaston kirjoitus Helsingin Sanomissa on saanut aikaan keskustelun siitä, pitäisikö stipendien jakamisesta kouluissa luopua, koska ne asettavat lapset eriarvoiseen asemaan.
Eriarvoisuus on sana, jota käytetään verhoamaan sitä tosiasiaa, että lapsille ei saa tulla paha mieli. Ei, koska ne ovat lapsia. Pettymys ja paha mieli kuuluvat vain aikuisille. Tämän takiahan nykyään syntymäpäiväkutsuillakin annetaan vieraille lahjoja. Ettei toisille lapsille tule paha mieli, kun ainoastaan sankari saa.
Eikö lapsilla ole nykyään lainkaan empatiakykyä, vai eivätkö vanhemmat vaan luota siihen? Monessa koulussa stipendejä jaetaan lapsille, jotka ovat olleet kivoja kavereita toisille lukukauden aikana.
Kun tällainen kiva kaveri saa stipendin, luokkakaverit voivat olla vilpittömästi sitä mieltä, että kiva kaveri on stipendinsä ansainnut. Lapsikin kykenee iloitsemaan toisen puolesta. Tai jos ei kykene, niin sitä olisi hyvä alkaa opetella.
Oppilaille jaetaan stipendejä myös koulumenestyksestä. Joukossa on varmasti oppilaita, jotka ovat luonnonlahjakkuuksia. Mutta joukossa on varmasti myös paljon sellaisia, jotka ovat todella nähneet vaivaa opintojensa eteen. Silloinkin muiden pitäisi osata iloita, kun kaverin uurastus palkitaan.

Jos lapsi tulee itkien kotiin kevätjuhlasta, kun hän ei ole saanut stipendiä, vika ei ole lapsessa. Eikä vika ole koulussakaan. Jossain muualla on vika, jos lapsi kokee, että hänen arvonsa mitataan koulumenestyksellä ja stipendeillä.
Minusta ei ole mitään väärää siinä, että juhlasalissa kerrotaan kaikille, että Petteri on koko koulun taitavin muusikon alku. Se ei tee yhdestäkään muusta lapsesta yhtään sen huonompaa tai eriarvoista kuin Petteri.
Jokainen lapsi on yhtä arvokas, vaikka ei edes osaisi pitää nokkahuilua oikein päin kädessä. Meidän jälkikasvumme itsetunto ei saisi rakentua pelkän suorittamisen varaan. Toinen pysyy nuotissa ja toinen ei. Jonkun lapsen vahvuus on koulun mittareilla mitattavaa ja stipendein palkittavaa, toisen ei. Se on erilaisuutta, ei eriarvoisuutta.
Minä voin myöntää, etten muista, olenko saanut koulussa stipendiä vai en. Ala-asteella saatoin saadakin. Se, etten muista, kertonee jotain siitä, miten syvän trauman tämä stipendiasia lopulta ihmiseen kaivertaa. En muista ylpeänä niianneeni stipendiä itselleni, mutta en muista myöskään nieleskelleeni kyyneleitä jäädessäni ilman.
Miksi nykyään ajatellaan, että lapsia voidaan suojella eriarvoisuudelta? Maailma on eriarvoinen paikka, koska erilaiset ihmiset eivät koskaan voi saada keskenään samanlaista elämää. Nallekarkit eivät koskaan tule jakautumaan tasan ihmisten kesken. Piste.

Vaikka kaikkien lasten syntymäpäivä siirrettäisiin samalle päivämäärälle ja jaettaisiin kaikille kevätjuhlassa stipendi, niin se ei poista sitä tosiasiaa, että kaikki eivät voita joka kerta. Toisille heistä käy tässä elämässä hyvin, ja toisille vähän huonommin.
Jossain vaiheessa Juusolla on mielekäs työpaikka ja Samuli on kortistossa. Silloin on enää ihan turha äidin huutaa vieressä, että ei ole reilua, nyt on Samulilla paha mieli ja pojat ovat eriarvoisessa asemassa. Me emme voi suojella lapsiamme ikuisesti.

Lahjakkuus, varakkuus, terveys, rakkaus ja onni eivät sada tulevaisuudessakaan lastemme päälle tasaisena laskeumana. Valitettavasti. Eikö siksi olisi hyvä opettaa heitä kestämään pettymyksiä? Ja eikö siksi olisi hyvä rohkaista heitä iloitsemaan toisten onnesta?

Ja eikö siksi olisi syytä rohkaista heitä tekemään aina parhaansa, olemaan kivoja kavereita, kehittämään omaa lahjakkuuttaan? Eikö siksi olisi ihan hyvä jakaa stipendejä?

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?