Tämän kevään ensimmäinen mökkikäynti sattui vapunpäivään. Aurinkoinen, lempeätuulinen sää hyväili. Tavan mukaan kannoimme vuodevaatteet narulle tuulettumaan.
Yhden asian panee mökille tullessa aina merkille: täältä puuttuvat liikenteen äänet, elämän peruskohina, koneiden hyrräys. Täällä on rauha. Se ei ole äänettömyyttä. Siihen kuuluvat luonnon omat äänet. Kuikan huikea huuto, peipposen iloittelevat trillit, mustarastaan huilu. Kohta lisään joukkoon omat mökkielämään kuuluvat elämän ja asumisen ääneni: kirveen iskujen, veden ammentamisen, soutamisen. Ne ovat yhtä luonnon kanssa. Mutta kun vetäisen moottorisahan käyntiin tai käynnistän sirkkelin, se ei enää ole. Se on häiriö, mutta anteeksi annettava, välttämätön.
Voi, miten joka kevät odotankaan, että tämä aika koittaa. Ja miten kiitollinen olenkaan jokaisesta uudesta kesästä, jonka Jumala minulle vielä suo.
Yritän pitää kaikenlaisten koneiden määrän mökillä mahdollisimman vähäisenä. En huoli vesipumppua, sillä rakastan veden kantamista. En huoli perämoottoria, sillä rakastan soutamista. Soraa kottikärryillä kuskatessani, saunapuita kantaessani ja kaikenlaista muuta touhutessani ajattelen ilkikurisesti, että onneksi en hanki tätä hikeä kuntosalilla, koska siellä en näkisi samalla tavalla työni tuloksia kuin täällä. En siis katso mittarista, miten paljon kaloreita paloi tänään, vaan totean tyytyväisenä, että saimmepa vaan sentään taas tuollaisen puupinon aikaseksi tänään.
Pitkään jaksoin vastustaa sähkön hankkimista, mutta lopulta oli pakko myöntää, että sähköhella, jääkaappi, pakastin ja makuutilojen sähkölämmitys helpottavat päivittäistä eloa paljon, olletikin kun asumme mökillä tosi pitkään, ja syöjiä on pöydässämme useimpina päivinä muitakin kuin me kaksi vanhaa varista. Olemme sitä ikäpolvea, jolle ei ole ongelma tiskata käsin ja pestä itsensä pesuvadista, lämmittää päivittäin tuntikaupalla savusaunaa ja viipyillä iltaisin pirtissä kynttilän valossa. Ei tarvitse aamulla miettiä, mitä tänään tekisi, tekemistä kyllä riittää. Ja aikaahan meillä on. Sitä paitsi päivittäiset askaret tuovat mukanaan luonnonmukaisen rytmin. Eikä ole tarpeen illalla kysellä unimatin perään.
Asuimme 1970-luvulla kesämökkikunnassamme Kuhmalahdella. Silloin nousi vielä savu useimpien pikkupirttienkin piipuista. Nyt ovat monet tönöt autioina tai jälkeläisten kesämökkeinä.
Silloin oli vielä talossa kuin talossa muutama lehmä navetassa ja sika karsinassa. Peruna ja juurekset kasvatettiin itse. Naapuripitäjään Sahalahdelle ilmestynyt Saarioinen tarjosi lisäansiota monille pikkupaikkaisille. Ihmiset olivat tyytyväisiä ja tasapainoisia, itsellisiä ja kuitenkin vähään tyytyväisiä. Nyt taitavat maitotilat mahtua yhden käden sormiin, ja monien pellot ovat vuokralla naapureilla. On keksitty mansikkatilat, puutarhat, hevostallit ja jos jotakin, jotta pystyttäisiin vielä elämään juurillaan.
”Tapa talonpoika päivässä!”, kuului siihen aikaan kehityksen suunnan määräävä poliittinen ohjelmanjulistus. Hyvinpä tuo on toteutunut. Maaseutu elää vain kesäisin, muutoin on aika hiljaista.
Kun joudun liikkumaan suurkaupunkien esikartanoissa ja katselen loppumattomia kerrostalojen muodostamia taajamia, minulle tulee aina ahdistava olo. Omakotitalossa suurimman osan aikuisikääni asuneena kyselen, viihtyvätkö ihmiset tosiaan noissa yksiöiden, kaksioiden ja kolmioiden muodostamissa lokerikoissa. Millä he saavat aikansa kulumaan?
Entä, jos silloin 1970-luvulla ei olisikaan alettu tappaa talopoikia? Jos olisi kehitetty yhteiskuntarakennetta niin, että mahdollisimmat moni olisi voinut elää oma maa jalkojen alla. Olisi luotu Saarioisten tapaisia lisäansiota tarjoavia yrityksiä sinne tänne. Millainen Suomi olisi tänään? Olisiko yhtä paljon yksinäisiä, turhautuneita, masentuneita, näköalattomia ihmisiä kuin nyt?
Silloin 1970-luvun alussa kuuli usein kerrottavan, että kun naapurin savupiipusta ei aamulla näkynyt savua, mentiin katsomaan onko jokin vialla. Näin pelastui monta ihmishenkeä.
Missä ovat meidän kerrostaloalueittemme savumerkit?
Jos maaseutumme olisi vielä asuttu, löytäisivätkö sen työttömät helpommin mielekästä tekemistä ja elämisen mieltä kuin nykyajan tekotyöllistämispajoissa?
Tämän päivän suuri visionääri Osmo Soininvaara näyttää laskeneen, että yhden ihmisen muutto kaupunkiin maksaa investointeina noin 200 000 euroa(!). Asuntojen osuus tästä on yli puolet, ja ihmiset itse maksavat tietenkin suuren osan. Silti esim. Helsingin kaupungille jokainen muuttaja aiheuttaa yli 30 000 euron investointipaineen (Suomen Kuvalehti 17/2016). Tuntuu käsittämättömältä summalta. Soininvaara pitää kaupungistumisen lisäämistä välttämättömänä, jotta taloutemme saadaan nousuun.
Minun kysymykseni on, miten käy ihmisen, jos talous saadaankin nousuun. Riittääkö hänelle se, että hänellä on työpaikka, aamuruuhka ja asuntona lokero ihmiskennostossa? Tiedän toki, että suuri osa maailman väestöstä on koko ikänsä asunut kaupungeissa, jotka ovat paljon tiheämmin rakennettuja (tai rakentuneita) kuin edes Helsinki. Monet ovat varmaan niissä onnellisiakin.
Mutta kun tätä taustaa vasten viipyilen kesäparatiisini luonnon rauhassa, en voi olla ajattelematta, että tätä moni suomalainen kaipaa. Tai ainakin useimmat niistä, jotka ovat joutuneet muuttamaan maalta kaupunkiin, ensimmäisen polven maaltamuuttajat.
Purettaisiinko kerrostalo päivässä ja muutettaisiin maalle? Valtion tukemin rahoin.
Tiedän, lapsellinen ajatus.
