Vaativa mahdollisuuksien maailma

Nukketeatterin erityispiirteet panevat nukettajan koetukselle. Mutta samalla ne tarjoavat hienoja tehokeinoja ja mahdollisuuksia vaikka mihin mielikuvitukselliseen.
Tuula Martikainen (oik.) ja Päivi Karlstedt painottavat, että nukettajan on uppouduttava nukkeen sen sijaan, että hän näyttelisi itse, nukesta erillään. Haaste on myös saada tiivis tunnelma kantamaan koko tilaan, varsinkin jos tila on suuri.

Tuula Martikainen (oik.) ja Päivi Karlstedt painottavat, että nukettajan on uppouduttava nukkeen sen sijaan, että hän näyttelisi itse, nukesta erillään. Haaste on myös saada tiivis tunnelma kantamaan koko tilaan, varsinkin jos tila on suuri.

Kun yleisö asettuu aloilleen, hiljentyy ja suuntaa katseensa pieneen lavaan, nukketeatterin kulisseissakin tunnelma tiivistyy.
Hoksotinten on oltava valppaina.
– Kaikki yleisöt ovat erilaisia. Ne täytyy aistia ja saada mukaan. Ja aina katsomossa on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan olleet nukketeatterissa, tamperelaisen nukketeatteri Nirunarun perustajajäsen Tuula Martikainen kertoo.
Intensiivinen hetki vaatii myös keskittymistä.
– Täytyy upota siihen maailmaan.
Vaikka suoritus jännittää eikä ole mikään helppo nakki, tilanne on nautinnollinenkin.
– Kuten esittävässä taiteessa yleensäkin, on hienoa, kun aistii yleisön läsnäolon.

Nirunarulla on muhkea vaatevalikoima, jonka turvin samat nuket taipuvat useisiin eri näytelmiin.

Nirunarulla on muhkea vaatevalikoima, jonka turvin samat nuket taipuvat useisiin eri näytelmiin.

Pikku lavalta yhteys yleisöön

Nukketeatterin yksi erikoisuus on koko. Vaikka nukettajat itsekin voidaan mahduttaa näkösälle esitykseen ja vaikkei näyttämö aina ole piskuinen luukku, lava ei koskaan ole valtaisa. Tässä haasteena on tiiviin kontaktin luominen yleisöön.
– Se, että katsojat takarivissäkin kuuntelevat. Tunnelman pitää pysyä korkealla.
Näkyvyyskin on otettava lukuun.
– Katsojat pitää järjestää niin, että kaikki näkevät, Martikainen selostaa tärkeää peruslähtökohtaa.
Silti pienet esineet eivät ole pannassa.
– Olemme aika rohkeita niiden käytössä, Martikainen sanoo luottaen yleisön tarkkasilmäisyyteen.
Vaan poikii koko etujakin. Se voi olla ensinnäkin yleisöä riemastuttava tehokeino.
– Yleisöä saattaa huvittaa, että esine juuri ja juuri näkyy. On esimerkiksi äärettömän hauskaa, kun  lavalla pikkuautoilla mennään.
Koko on myös keino luoda tuota paljon kaivattua intensiivisyyttä, kontaktia.
– Kun esittäminen on pienimuotoista, se tuo läheisen tunnelman. Esiintyjän ja katsojan välillä on voimakas side.
Jotta pieni koko kantaisi koko tilaan, tarinan on oltava hyvä, kielen mukaansatempaavan rikas ja esiintyjän varma sekä keskittynyt. Myös musiikki, äänitehosteet ja nukettajan puhetekniikka kuiskauksineen päivineen tuovat syvyyttä.

Osa Nirunarun nukeista on teatterin oman väen tekemiä. Koko joukko nukkeja lepää varastossa Tampereen pääkirjastossa.

Osa Nirunarun nukeista on teatterin oman väen tekemiä. Koko joukko nukkeja lepää varastossa Tampereen pääkirjastossa.

Eloton eläväiseksi

Ja ne nuket. Elottomat esineet eivät hersy eloisiksi tuosta vain. Kaikkein kiperintä on nukettajan oman itsen, hänen näyttelijäpersoonansa siirtäminen nukkeen.
– Se, että nukke elää eikä itse elä, Martikainen sanoo.
Tämä vaatii uppoutumista nukkeen sen sijaan, että nukettaja tuijottelisi yleisöön nuken ohi.
Myös nuken käsittely vaatii taitoa. Se kysyy pieniä liikkeitä ja eleitä, kuten pään hienovaraista keikautusta. Luonteva ääntelykin on osa uskottavuutta.
Mutta Martikainen luottaa myös varsinkin lapsikatsojien eläytymiskykyyn. Onnistuneen nuketuksen myötä hahmo alkaa hymyillä tai itkeä, vaikka todellisuudessa sen kasvot pysyvät kivettyneinä.
Nukeissakin on pulmapähkinöiden ohella paljon etuja. Ensinnäkin niissä on vankka tenho. Katsoja lumoutuu, kun eloton hahmo tuntuukin elävän. Lisäksi nukein ja esinein miltei kaikki on mahdollista.
– Voimme taikoa, lentää, pudota…
Nirunaru kuitenkin yhdistää nukketeatteriin myös ihmiskasvot, joko kertojan, hahmon tai vaikka rekvisiittamaisen elementin, kuten taustalla häärivää eläinkirjoa kuvastavan, kasvoille vilautettavan ankannokan, muodossa.
Kaksikon mukaan tämä rikastaa esitystä, tuo siihen eri ulottuvuuksia. Elävä ihmiskasvo kontrastina elottomaan nukkeen voi olla myös valtavan tehokas: sillä saa aikaan esimerkiksi vahvan auktoriteettihahmon, jonka sana elävissä, isoissa kasvoissa todella painaa.

Nukketeatterissa myös ihmiskasvot voivat olla osa esitystä. Lisäksi esineet tarjoavat oivia mahdollisuuksia. Esimerkiksi haarukka ja veitsi voivatkin toimia tyttönä ja poikana, kun niitä taiten liikuttelee. Kuvan Vattumato-näytelmä nähdään Ylöjärvellä osana pirkanmaalaista Lasten Pirkkaset -tapahtumaa. (Kuva: Matti Martikainen)

Nukketeatterissa myös ihmiskasvot voivat olla osa esitystä. Lisäksi esineet tarjoavat oivia mahdollisuuksia. Esimerkiksi haarukka ja veitsi voivatkin toimia tyttönä ja poikana, kun niitä taiten liikuttelee. Kuvan Vattumato-näytelmä nähdään Ylöjärvellä osana pirkanmaalaista Lasten Pirkkaset -tapahtumaa. (Kuva: Matti Martikainen)

Ei vain lasten tapitettavaa

Monesti nukketeatteri mielletään vain lastenkulttuuriksi, vaikka mielikuva ei suinkaan ole koko totuus. Nukketeatteria tehdään myös aikuisille, ja sen juuretkin juontavat esimerkiksi poliittisiin ja uskonnollisiin aikuisten esityksiin.
Nirunaru-kaksikko törmää tämän tästä tuohon luutuneeseen harhakäsitykseen. Moni aikuiskatsoja yllättyy tai kiusaantuukin alkuun mutta sitten useimmiten syttyy. Pelkistys, luova hulluus ja vaikkapa vaikeiden asioiden käsittelyn ja niille sitten nauramisen tervehdyttävyys purevat.
Martikaisen mieleen muistuu eräskin tilaisuus, jossa aikuiskatsoja kuuli ohjelmassa olevan Nirunarulta tilattua nukketeatteria.
– Hän sanoi: ”Ajattelin, että voi saatana. Mutta esityshän olikin hieno.” Jos jostain saa suoran kiitoksen, niin näistä hetkistä.

 

Nirunaru-teatterin Vattumato-esitys 22. helmikuuta Viljakkalan nuorisotilassa, 23. helmikuuta Kurun kirjastossa ja 29. helmikuuta pääkirjasto Leijassa.

Vauhtiin kirjastosta – ja vankilasta

Niin säväyttävä se oli. Se nukketeatteriesitys, jonka Huittisten kirjastonhoitaja vuosikymmeniä sitten näki. Niin säväyttävä, että hänen oli itsekin mentävä nukketeatterikurssille.
Niin kirjastonhoitajasta, nykyään jo eläkkeellä olevasta Tuula Martikaisesta kuoriutui 1970-luvun alussa nukketeatterin tekijä.
Alkuun esitykset olivat kirjaston toimintaa. Vaikka ne tuolloin olivat vielä pääosin lapsille suunnattuja, ihka ensimmäinen esitys oli aikuisten, ja se esitettiin Huittisten varavankilassa osana kirjastopalvelua vankilaan vievää työtä.
Pian teatteri alkoi kiertää muuallakin, ja ajan oloon ohjelmistoon tuli lisää aikuistenkin esityksiä. Vuosikymmenen lopulla teatteri siirtyi Tampereelle muuttui omaksi itsenäiseksi yhdistyksekseen.
Ryhmä on saanut oppinsa osin kurssein, osin käytännössä. Lisäksi pari jäsenistä on ammattilaisia.
– Kyllähän oppi on tullut ohjaajilta, vähitellen. Ja hirveän paljon olemme katsoneet nukketeatteriesityksiä. Niistä saa valtavasti ideoita ja uutta innostusta, Martikainen kertoo.
Ajankäytöstä ei ole tuskaa, vaikka pari-kolmekymmentä esitystä vuodessa tarjoava teatteri on harrastus muun elämän ohessa. Ei se ollut Martikaiselle ongelma edes työiässä.
– Kaikilla pitäisi olla luova harrastus. Se antaa hirveästi, koska roolin muutos ja kekseliäisyys vapauttavat.
– Iloa, irrottelua, leikkiä ja vapautumista, teatteritoveri Päivi Karlstedt kiteyttää hymyillen.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?