Mielessä kuplivat aiheet, kauniisti soivat sanat, mielessä muhiva ajatusjumppa, tuore katse tauon jälkeen ja hionta niin pitkään kuin tarvis. Siinä soppeenmäkeläisrunoilijan taidetyön ainekset.
Pilvihevoset laukkasi soppeenmäkeläisen Marko Keskisen runosuonesta poikkeuksellisen vaivattomasti. Mies istui tietokonekurssilla harjoittelemassa tekstiohjelman käyttöä, ja säkeet vain noruivat näytölle, kerrasta valmiiksi.
Tavallisesti sanataideteokset vaativat häneltä, kolme kokoelmaa julkaisseelta, rakennusmaalarin hommista nyt jo eläköityneeltä runoniekalta, edes jonkin verran ajatuspunnertelua. Paljon sitä kysyi Voin kiittää -runo.
Ajatus köyhyyspakettia ja poliitikkoja sivaltavasta runosta jylläsi mielessä, mutta mies ei heti tiennyt, miten sen pukisi paperille. Sanojen jo tuprahdeltua rytmikin tahmasi.
– Kesti, että runon poljento oli tarpeeksi hyvä ja säkeet soivat.
Aihe ja kauniit sanat sysäävät
Keskisen säeteokset itävät kahta reittiä. Ensinnäkin mielessä voi pyöriä jokin aihe.
– Esimerkiksi viiden euron köyhyyspaketti oli niin naurettavan pieni, että se nosti sisälläni kiukun ja sai kirjoittamaan kokonaisen runon.
Toisaalta päähän saattaa juolahtaa kaunis sana tai sanakimppu. Siitä aihekin kuoriutuu.
– Maistelen sanaa. Se on hyvä kuin karkki.
Aiheen tai sanakarkin pohjalta muovautuu ensi säe, ehkä ensin kypsyttyään.
– Aihe saattaa muhia päässä pitkään kuin kattilassa makkarasoppa.
Säkeen mies kirjaa oitis paperille, jottei unohda tuota lähtölaukausta mutta myös jotta saa runofiiliksen yltymään.
– Noissa muutamassa sanassa on jotain tärkeää, josta haluan kertoa. Ne määrittävät kokonaisuuden.
Runoideansa mies saa yhtäältä luonnossa liikkuessaan tai ihmisiä tarkkaillessaan.
– Luonnossa mielikuvitus lähtee laukkaamaan. Intiaanitkin nojasivat suureen puuhun ja saivat siitä voimaa. Vaikkapa kahvilassa taas voin nähdä värikkään ihmisen. Ruokakassijonoissa olen nähnyt ihmisiä, joilla on vähän muutakin mietittävää kuin Nalle Wahlroosin osakkeet. Tampereella näen asunnottomia ja puliukkoja, ja olen heidän kanssaan joskus jutellutkin.
Toisaalta ideoita pulppuaa oleiluhetkinä, ainakin muistoista, siis isoista mielessä asuvista aiheista.
– Esimerkiksi olen kirjoittanut kuollutta isääni muistellessani. Muistot liittyvät usein äkillisiin elämäntapahtumiin, muutoksiin.
Oleillessa runosuoni voi puhjeta myös hyvästä fiiliksestä vaikka CD:n tai konsertin kuuntelun tai runojen luvun myötä.
Ideointitilanteille luontevana seurauksena aiheet pyörivät luonnossa, ihmissuhteissa, värikkäissä hahmoissa ja yhteiskunnallisissa epäkohdissa.
– Kaikkein tärkein aihe on kotiseutu. Olen ylpeä Ylöjärvestä.
Runo ryöpsähtää, sitten ruoditaan
Ensi rivin jälkeen mieli vaatii usein taukoa.
– Ajatus tekee päässä työtä.
Kun mietteet ovat keittyneet, Keskinen yleensä pullauttaa koko runon kerralla riveille. Hän ei siis ole niitä kirjoittajia, jotka rakentelevat runoa kuin palapeliä, säkeitä ja osasia pyöritellen.
Tai ei tässä vaiheessa. Mutta kyllä mies rakentelee, nimittäin vasta hiontaosiossa. Silloin sananiekka runon levättyä hioo säkeitä ja kokonaisuutta: vaihtaa kliseitä tuoreisiin ilmauksiin, etsii synonyymejä toistoa suitsimaan, varmistaa oikeinkirjoitusta, vaihtaa sanajärjestystä mutta myös tarvittaessa kirjoittaa kokonaisia osia uusiksi.
– Runoilija on sanoilleen sokea. Ne saattavat jälkikäteen katsottuina olla pelkkää roskaa. Saatan joutua kirjoittamaan runon uudestaan kolme neljä kertaa, mies selittää ja lisää, että kustantajakin voi vaatia viilaamaan jotain.
Alusta eli ideoinnista hionnan loppuun mies pääsee ripeimmillään puolessa tunnissa, hitaimmillaan viikkokausien tai jopa puolen vuoden mittaan.
Ideoidessaan hän pyörittää vain yhtä runoa kerrallaan, mutta työstövaiheessa tekeillä voi olla useakin teos.
Valmis vasta painettuna
Vaikka Keskinen jo pitäisi runoa valmiina ja olisi kirjoittanut sen puhtaaksikin, ei runo välttämättä olekaan vielä maalissa.
Kynäilijä näet voi kaivaa teoksen pöytälaatikosta ja huomata siinä yhä muutettavaa. Mies ei siis arastele puuttua kertaalleen sinetöityihin teksteihinsä.
– Pääasia, että runosta tulee toimiva. Aina täytyy korjata, kun on korjaamisen varaa. On häpeä päästää kokoelmaan liian keskeneräistä työtä.
Toki hän voi jättää runon sikseenkin ja kirjoittaa aiheesta kokonaan uuden.
– Jos runo on ihan susi. Mutta jos alku on hyvä, kannattaa kirjoittaa vain osa uusiksi.
Oikeastaan Keskisen runot ovat lopullisen valmiita, kun kustantaja on antanut niille siunauksensa ja ne ovat päätyneet painoon.
Tuona hetkenä miehen valtaa tyytyväisyyden ja onnistumisen tunne, jos hän kokee saaneensa itsestään kaiken irti. Leijua hän ei silti ala.
– Suoraan sanottuna en ajattele, että kyllä on upeaa. Jos olisin Suomen paras runoilija, ei se tekisi minusta parempaa ihmistä.
Ennen kaikkea iskee helpotus.
– Usein olen siinä vaiheessa henkisesti ihan loppu.
