Mystiikka kaukana

Näin MM-hiihtojen innoittamana rupesin miettimään, kenpä mahtaa olla kaikkien aikojen mystisin suomalainen urheilijahahmo.
Juha Mieto olisi vahva ehdokas jo kokonsa, ulkonäkönsä, parin sadasosasekunnin tappionsa ja toisaalta väkevien urotekojensa perusteella, mutta ei sittenkään.
Mietaa laskeutui uransa jälkeen rautakauppamannekiinina, kansanedustajana ja ties missä muissa hommissa liiaksi ruohonjuuritasolle.
Sitä paitsi hän puhuu liian paljon ja liian suoraan:
”Siihen kahreksan kilometrin kohralle kasvaa romosomikuusia! Piti käyrä sen juurella paskalla.”
Noin loihe Mietaa lausumahan Varpaisjärven yömaratonin puolikkaan jälkeen muistaakseni vuoden 1990 kesällä.
Hiihdosta löytyy tietysti Mika Myllylä, mutta hänen valitettavasta ja aivan liian ennenaikaisesta kuolemastaan on kulunut vasta muutama vuosi.
Myllylän persoona on kyllä sellainen, että jos ei siitä 30 vuoden päästä mystiikkaa löydä, sitten on etsijässä vika.
Matti Nykäsestä taas ei myyttiä saa, jollei hän erakoidu tyystin loppuelämäkseen. Roskamedia pitänee huolen, ettei niin pääse tapahtumaan.
Entäs Paavo Nurmi sitten? Hän taas alkaa olla aikamme ihmisille liiankin etäinen, ja hänestä kuitenkin on tietoa aika tavalla saatavilla. Nurmi oli ihmisenä hyvin vaikea, mutta se, ettei anna muiden kuin tasavallan presidentin haastatella itseään, ei vielä mystifioi ketään.
Nurmen harjoittelustakin tiedämme kohtalaisen paljon. Oikeastaan ainut epäselvä asia hänessä on, millaisia tuloksia hän olisi juossut nykyradoilla, -välineillä ja -jäniksillä.
Lasse Viren puhui jopa vähemmän kuin Nurmi, mutta hänen neljä olympiavoittoaan ovat koska tahansa YouTubesta katsottavissa.
Enemmän kuin Vireniä itseään, arvoituksena voidaan pitää sitä, mikä meni hänen vastustajiensa psyykeen sekä Münchenin mutta varsinkin Montrealin vitosella.
Selvästi Lassea perusnopeammat ukot eivät uskaltaneet tai osanneet tehdä oikeita ratkaisuja oikeaan aikaan, vaan alistuivat tappioon.
Sikäli Viren on minulle suuri mysteeri, etten ole koskaan sanaakaan vaihtanut hänen kanssaan. Se on melkoinen ihme ammatissani ja siksikin, että Münchenin kymppi saneli pitkälti tulevan työni ja lopulta harrastuksenikin.
Olen aprikoinut pitäisikö, mutta ehkä parempi näin.
Eräs urheilun erikoislehti rakensi pari viikkoa sitten ison jutun Marjo Matikainen-Kallströmistä, vaikkei saanut tältä haastattelua.
Olisiko hänestä sitten ykkösmyytiksi? Ehkäpä, sillä Matikainen-Kallströmhän lopetti uransa 24-vuotiaana toimittuaan maajoukkueessakin täysin individualistina.
Paljon jäi siis jossittelun aihetta mahdollisten mitalien määrästä ja joidenkin mielestä jopa keinoista niiden saavuttamiseksi.
Mutta mutta… poliitikkohan hänkin on ollut. En hyväksy häntäkään.
Jari Litmasestakin tiedämme aika paljon ja mitäpä emme olisi lukeneet Teemu Selänteestä.
Jarno Saarisestakin tuli kosolti ohjelmaa, kun hänen kuolemastaan oli kulunut 40 pitkää vuotta.
Claes Thunberg oli ”jääkenttien Nurmi”, vaan eipä nykyihmistä pikaluistelijat valitettavasti kovin kiinnosta.
Seppo Rädyn arvokilpailumitalien määrä oli keihäänheiton kaltaisessa miehentappolajissa jotain mystistä, kunnes tuli Tero Pitkämäki ja ylsi samaan paljon sivistyneemmin.
En minä tiedä. Olen päätynyt lopputulemaan, ettei urheilussa tai urheilijoissa ole yhtään mitään mytologian tai mystiikan aineksia.
Ihmisinä heitä tulee myös käsitellä tulevissa eduskuntavaaleissa, joissa sporttiväkeä on jälleen runsaasti ehdolla. Heitä voi siis joko äänestää tai jättää äänestämättä heidän maailmankatsomuksensa perusteella.
Mutta se, että on joskus urheillut huipputasolla, ei tee kenestäkään tyhmempää tai huonompaa poliitikkoa.