Laura Hakola istuu ryhdikkäästi Kurun palvelukeskuksen päiväsalissa ja nauttii kahvia iäkkäästä Arabian kukkakuvioisesta kupista. Hän kylvettää kasvojaan kevätauringon lämpöisillä säteillä, jotka tulvivat ikkunasta sisälle.
– Kun vain Suomessa säilyisi rauhan aika, kaikki sujuisi hyvin, lauantaina 100-vuotispäiväänsä juhliva vanhus toivoo.
Lotta Svärd -merkki on kauniisti Laura Hakolan paidan rintamuksessa.
Hakola katselee omaa lotan jäsenkorttiaan ja muistelee aikaansa Itä-Kannaksella, jossa hän palveli varuslottana.
– Tehtäviini kuului työskenteleminen kenttäsairaalassa, pesulassa sekä vaatekorjaamossa, hän luettelee.
Entinen lotta painottaa, että rintaman niukkuudessa pienet asiat synnyttivät paljon iloa ja kiitollisuutta.
– Mieleeni ovat jääneet sotilaiden kiitokset keittämästäni mannapuurosta. Ruokailijat kyselivät hyvän maun salaisuutta, joka tuli voista.
Hakolalla on muistonaan myös kenttäpostikortti, jonka hän on lähettänyt isälleen juuri sinä päivänä, jona neuvostoliittolaiset valtasivat Viipurin 20. kesäkuuta vuonna 1944.
– Viestini on ollut hyvin lyhyt: ”Hyvin voin”, Hakola toistaa.
Laura Hakola pitää lottakokemustaan tarpeellisena ja kasvattavana.
– Moni on kysynyt minulta, miksi ryhdyin lotaksi. Seurasin naapurimme esimerkkiä. Hän pyysi minuakin remmiin, hän kertoo.
Hakola näki rintamalla sodan todelliset kasvot.
– Pidän arvossaan jokaista, joka ajaa rauhan asiaa, hän kiteyttää.
– Seuraan televisiosta päivittäin uutisia, eivätkä maailman kuulumiset ole kovin hyviä. Kun maamme vain varjeltuisi väkivallalta ja sodalta, satavuotias huokaa.
Hakola riemuitsi haastattelutorstaina Kaisa Mäkäräisen Holmenkollenilla saavuttamasta ampumahiihdon maailmancupin osakilpailuvoitosta.
– Suomalaiset pärjäävät sisulla, hän hymyilee.
”Mopedin kyytiin tarvitsisi päästä”
Laura Hakola kiittää vointiaan, ja hän vakuuttaa olevansa hyvin tyytyväinen elämäänsä.
– Jos minun ruumistani vähän jostakin kohtaa kolottaa, niin pienestä vaivasta ei kannata tehdä isoa numeroa, hän huomauttaa.
Palvelutalon asukas kehuu hoitajiaan ja sukulaisiaan.
– Hoitajat pitävät minusta hyvää huolta, hän kiittää.
–Lasse-poikani käy täällä ahkerasti luonani. Kaikki lapseni pitävät minuun säännöllisesti yhteyttä, vaikka he asuvat eri puolilla Suomea, Hakola iloitsee.
Yhtä asiaa Hakola sanoo kaipaavansa kovasti.
– Minulla on hiukan ikävä Pappa-Tunturin selkään, hän myhäilee.
– Olen körötellyt kaiken kaikkiaan runsaat 4 000 kilometriä vihreällä mopedillani. Myös Elo-puolisollani oli mopedi, mutta hänen menopelinsä oli Simson, Laura Hakola kertoo.
– Ajoin lukuisia kertoja Tunturillani muun muassa synnyinkylääni Luoteeseen. Pidin kovasti rauhallisesta mopedikyydistä, hän hymyilee.
Itseoppinut parturi
Satavuotiaan Laura Hakolan harmaat hiukset ovat kauniisti kammatut.
Hakola muistuttaa, että hän ennätti olla tovin nuorena naisena Helsingissä.
– Siellä työskentelin parturina. Liikkeessä oli ainakin puoli tusinaa työntekijää. Opettelin parturi-kampaajan taidot itse, hän kertoo.
Hakola piti puolisonsa ja lapsiensa hiukset kunnossa.
– Kyläläisetkin kävivät leikkauttamassa tukkansa.
– Toimin myös kyläompelijana, monitoiminainen huomauttaa.
Lasse Hakola kiittääkin äitiään siitä, että perheen lapsilla oli aina siistit ja laadukkaat asusteet. Poika muistaa, miten äiti yllätti hänet kerrankin ompelemalla kovassa huudossa olleen Beatles-tyyppisen paidan.
Hakola sanoo, että hän ja hänen miehensä hankkivat elannon monesta lähteestä.
– Puolisoni tienasi kirvesmiehen ja metsurin töillä, hän tarkentaa.
– Kasvatin viinimarjoja ja olin ahkera marjastaja. Metsän antimet ovat olleet aina meillä arvossaan, Hakola korostaa.
Laura Hakolan elämän parasta antia ovat olleet lapset. Viidestä lapsesta elossa ovat Orvo, Pekka, Lasse ja Ulla. Matti -poika on jo tuonpuoleisissa.
+++++
Laura Hakola täyttää sata vuotta 21. helmikuuta. Hän viettää merkkipäiväänsä läheistensä kanssa.
