Klemolan sisarukset kylvivät maaseutunsa Kansallisteatterin lavalle

Huikeat hahmot eivät peitä tekstin löysyyttä

Leea Klemolan ensimmäinen ohjaustyö Suomen Kansallisteatterissa sai ensi-iltansa marraskuun lopulla. Klemolan yhdessä veljensä Klaus Klemolan kanssa kirjoittama Maaseudun tulevaisuus on häpeämätön hurvittelu, joka nostaa eläimet tasavertaisiksi ihmisen rinnalle ja yrittää etsiä elämälle syvää merkitystä.
Toisenlaisia rakkaustarinoita. Uroskoira (Miko Kivinen, vas.) ja narttukoira (Karin Pacius) sekä maanviljelijä (Heikki Pitkänen) ja vuohi (Mari Turunen) Kansallisteatterin näytelmässä Maaseudun tulevaisuus. (Kuva: Tuomo Manninen)

Toisenlaisia rakkaustarinoita. Uroskoira (Miko Kivinen, vas.) ja narttukoira (Karin Pacius) sekä maanviljelijä (Heikki Pitkänen) ja vuohi (Mari Turunen) Kansallisteatterin näytelmässä Maaseudun tulevaisuus. (Kuva: Tuomo Manninen)

Täysi katsomo on odottavalla mielellä. Leea Klemolan ohjaustyö herätti kohua ja jaloilla äänestämistä jo ennakkoesityksessä. Onko Maaseudun tulevaisuudelta odotettavissa siis mitään muuta kuin ”kiroilua, alastomuutta ja eläimiin sekaantumista”?
Erkki Saaraisen näyttämökuva on ainakin komea. Mieleeni painuivat torsokirkon korkeat holvit, nenälleen lysähtänyt traktori, lantakokkareet, Tuonelan ilmalautta ja kryptan käsityökerho, jossa puikotetaan villan sijasta trendikkäästi videonauhaa.
Entäpä sisältö sitten?
Näytelmä kertoo päätöksenteon keskittymisestä, eriarvoisuudesta, eläinten kohtelun etiikasta ja rajojen ylityksestä. Suomellahan on kyseenalainen maine maana, jossa eläimeen sekaantumisesta on hankittu eniten rangaistuksia.
Näytelmä kertoo eriskummallisia tarinoita eläimellisistä ihmisistä ja inhimillisistä eläimistä. Comebackin tehneet kutimet heiluvat, ja lama-ajan Sininen enkeli, sinitarralla maustettu lasoli, marinoi sisuksia.
Hevoset elvistelevät, ryyppäävät ja haaveilevat julkisuudesta. Kukko on lakkojohtaja, vuohi sortuu isäntäänsä, pässiä panettaa ja lammas on juoppo.
Näytelmässä haahuillaan elämälle rakkauttakin syvempää merkitystä. Selvää pässinlihaa, taattua Klemolaa, näin voi todeta jo näytelmän ensi metreillä.

Eläinkin on laulun arvoinen

Maassa on kaksi lääniä. Palvelut ja väestö on keskitetty eteläiseen puoliskoon. Hylätyllä pohjoisen maaseudulla ihmiset ja eläimet noudattavat YYA-sopimusta, joka tarkoittaa rinnakkaiseloa, teurastuskieltoa, pitkäaikaistyöttömiä eläimiä ja nälänhätää.
Infrastruktuuri on rapautunut, ja terveyskeskusten valokyltit ovat kaupan.
Eläimet ovat saaneet läpi vaatimuksensa, että jokainen heistä on laulun arvoinen.
Päähenkilö, ruotsinlaivarumpali Maksimi (Klaus Klemola) saa samaanikurssilla itselleen suojeluseläimen, joka neuvoo miestä ryhtymään lampuriksi.
Laivakoira Bertil (Miko Kivinen) päätyy sekin vastentahtoiseksi lampuriksi paimentamaan sekakäyttäjää, Hattara-lammasta (Sari Puumalainen). Päkä on pelastettu elämälle puoliksi kärventyneenä, joten sen fiilikset eivät ole kummoiset.
Läänintaiteilija (Olli Ikonen) vetää käsityökerhoa ja pitää huovutusmallinaan venäläistä, elokuva-alalla kannuksensa hankkinutta ruunaa, MyDream Diabloa (Ville Haapasalo).
Lihaksikkaan hevon ruunaaminen on epäonnistunut: isäntä saa tuon tuosta selkäänsä. Transruunan sielu ravaa nuoren tyttöhevosen kehossa.
Läänintaiteilijan edesmennyt ori Jarmo Asserdal (Jukka Puotila) on liian pieni suuren taiteilijan malliksi mutta kelpaa kuolemansa jälkeen, toisessa todellisuudessa, Maksimin neuvonantajaksi ja kumppaniksi terveyskeskusbisnekseen.

Löyhkää kuin koiran henki

Eläintilallinen Petri Portaankorva (Heikki Pitkänen) näkee nälkää traktorin kopissa ja pitää peliä vuohensa kanssa. Tilan cockeri Laura (Karin Pacius) saa vielä veteraani-ikäisenä Bertil-rakin peräänsä.
Pissistammat Kiisseli, Kettutyttö ja Toijala haaveilevat Buffalo-kenkäsopparista, stylistin ammatista ja julkkiskokin urasta.
Hulvattomien hahmojen kavalkadi täydentyy hevoskuiskaaja Kari Vepsällä, panomiespässi Oxford Downilla ja itseään etsivällä ex-kanttori Anneli Lukinojalla (Pirjo Määttä).
Lopun karnevalistinen meno löyhkää kuin koiran henki. Luottamusmiesvuohi Malviinan (Mari Turunen) ja isännän seksisuhde poikii jälkeläisen, hybridin, jonka kohtalona on joutua hautakummun ja uunin kautta joulupöytään.
Klemolat tykkäävät räiskiä; tässä kohtaa se rysähti tarkoitushakuiseksi taklaukseksi.
Tekijöiden paimenidylliksi kutsuman groteskin kohkailun ydinluuksi on tiivistetty rakkaustarina. No, sitäkin näytelmässä piisaa, monessa eri muodossa.

Käsiohjelma on hupaisa

Ohjaus hyödyntää katsomoa ja näyttämön tekniikkaa oivaltavalla tavalla. Tekstiin on jäänyt löysyyttä, ja dialogi on paikoin sanojen mutustelua. Laiskahko turinointi venyttää esityksen yli kolmen tunnin. Kaikki hahmotkaan eivät sisimmältään herätä vahvoja tunteita. Riehakas karnevaali hukuttaa, ennen kuin tyypeistä saa otteen.
Käsiohjelmassa hahmojen esittely on todella hupaisa.
Tuomas Lampisen huikean mielikuvitusrikas puvustus kuvittaa rujoja luonteenpiirteitä. Mari Turusen Lady Gaga -kaviot ovat unohtumattomat. Jukka Puotila on hevarihevosten Andy McCoy ja Ville Haapasalo suomenhevosten kossukastia.
Neljäntoista hengen ensemblestä mieleeni jäivät erityisesti Turusen uljas, niskavuorelaisittain puhuva Malviina-vuohi ja Sari Puumalaisen kuolemanpelkoinen lammas sekä Juha Variksen kukko, tyttöhevonen, panomiespässi ja Kari Vepsä.
Ensi-illan jälkeisessä esityksessä yleisö tuntui jo tietävän, mitä on tarjolla, joten nauru helisi usein, ainakin minun ympärilläni.
Mutta juju on tosiaan katsojan silmissä, ja vertauskuvia löytyy sen mukaan.
Klemolan näytelmillä on turha testata ymmärrystä – silmät vain auki ja tunteet kehiin. Sisarusten Kansallisteatterin lavalle kylvämä Maaseudun tulevaisuus saattaa joko jäädyttää tai sulattaa.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?