Vaikka cheerleading on yleistynyt sadesään sienten lailla, väärät luulot siitä elävät yhä. Viljakkalalaisharrastajat repivät luutuneita käsityksiä: Laji on rankka ja suosittu Suomessa. Se on myös itsenäistä urheilua, ei toissijaista muiden hurrausta.
Nätit tytöt vain huiskuja heiluttamassa jalkapallokentän laidalla. Siinä stereotypia, johon viljakkalalaiset cheerleadingharrastajat ovat törmänneet.
Mutta mielikuva on harhalaukaus.
– Raadamme hiki hatussa. Harjoittelemme puoli vuotta parin minuutin esitykseen, Jenni Nurmisto korjaa.
– Tämä on urheilua siinä missä jääkiekko. Vaatii kymmeniä ja kymmeniä toistoja, jotta esimerkiksi stuntti eli nosto toimii, valmentaja Rosanna Heinonen jatkaa.
Toki mielikuvat liippaavat todellisuuttakin.
– Tietysti hymyilemme ja heilutamme huiskaa, Viivi Sinisalo sanoo.
– Ja kisapäivään kuuluu ulkonäkökin, valmentaja Pauliina Kannasoja ynnää mutta huomauttaa joukkueineen, että mielikuvat jäävät yleensä tähän, siis ihan liian kapeaan katsantoon.
– Cheerleaderit aliarvioidaan, Nurmisto napauttaa.
Rapakon takainen juttu?
Kenties vahvimpia mielikuvia on, että laji on jenkkitouhua. Miten siis suuren maailman laji on löytänyt piskuiseen Viljakkalaan ja elää siellä?
Alueelle syntyi cheerleadingporukka vuonna 2007 Heinosen ja Kannasojan ansiosta. Aiemmin he olivat taituroineet Ylöjärvellä, mutta matka oli tuntunut pitkältä. Heidän näkökulmastaanhan keskusalue oli siis syrjäisempi kuin kotikylä!
Porukka on porskuttanut alusta asti, vaikka valmentajakaksikko oli välillä poissakin. Joukkuemäärä on kasvanut kahteen, harrastajia on 42 ja tunkua piisaisi lisääkin.
Jenkkiajatus onkin jälleen huti. Cheerleading on voimissaan Suomessa.
– Kisoissa on 900–1 000 osallistujaa, ja kaikki harrastajat eivät edes tule, Janina Pahlman huomaa.
Luvut kertovat: Suomen Cheerleadingliiton 45 jäsenseurassa on liki 5 000 harrastajaa. Pääkaupunkiseudun isoissa seuroissa on yli 20 joukkuetta kussakin, ja Tampereellakin kolme seuraa cheerleadaa.
– Suomi on cheerleadingin kärkimaita kisamenestyksessä, Kannasoja suoristaa kuvaa.
Tytöistä amerikkalaisperäinen laji sopii hyvin Viljakkalaan. Yhtä taitavia voidaan olla missä vain.
– Ei meillä tietysti ole yhtä hyvät harjoittelupaikat kuin monella muulla, mutta kyllä meilläkin syntyy arabiflikkejä peruspatjoilla koulun salissa, Nurmisto hymyilee.
– Meillä saattaa olla jopa aidompi meininki kuin joissain isoissa paikoissa, joissa maku voi mennä nopeasti, jos vain treenataan ja treenataan tai kyse on trendistä. Minä tulen treeneihin kerran viikossa ihan innoissani, Sinisalo hihkuu.
Suomalaisluonteellekin laji tekee tyttöjen mielestä hyvää.
– Kisoissa kannustetaan, Pahlman iloitsee tsempin ja ilon saamisesta ujouden ja kehujen puutteen keskelle.
Huiskin hurrausta?
Stereotypian kuoppaan kalahtaa sekin väite, että laji olisi vain urheilujoukkueiden hurrausta. Ei siis ole ongelma, ettei kylillä juuri kuki urheilutiimejä. Sitä paitsi valmentajat uskovat, että tamperelaisurheilijoista saataisiin hurrattavia, jos moista haluttaisiin.
– Meillä ei edes ole ideaa, että olisimme jonkin joukkueen kannustusryhmä. Olemme itsenäinen porukka, joka esiintyy ja kilpailee, Kannasoja oikaisee.
Tämä on lajin nykytodellisuus ja suunta yleisestikin.
– Laji rantautui Suomeen 1990-luvulla, ja ehkä silloin oli kannustusjuttua, Heinonen muistelee mutta toteaa lajin sittemmin jalostuneen itsenäiseksi.
Tänä päivänä pelkät hurrauscheerleaderit ovat valmentajien mukaan harvassa ja ne ovat ihan oma kategoriansa, joka ei liioin kuulu Cheerleadingliittoon.
– Kannustusjoukkoja on enemmän Amerikassa kuin täällä, Sinisalo huomauttaa.
Keikistelevän kannustuksen sijaan tyttökoplan tähtäimessä onkin kunnon kohotus ja ylläpito sekä yhteishenki.
– Tykkään liikkua, voimistella, tehdä akrobatiaa ja lentää ilmassa. Cheerleadaus on paras siihen kaikkeen, Nurmisto selittää.
– Täällä kehittyy itseluottamus ja luotto toisiin, Sinisalo ynnää.
Sivukylällä osataan
Kyliltäkin siis kajahtaa, nyt todistetustikin. Viljakkalan Naisvoimistelijoiden Red Cats Cheerleadereiden ryhmä Ragdolls pärjäsi odottamaansa paremmin lokakuisissa lajin syyskisoissa.
16 osallistujan joukosta se ylsi sijalle 10, vaikka oli valmistautunut harjoitusmääriensä ja -tilojensa takia viimeiseen sijaan.
Yhteinen kokemus, esityksistä saatu into treenata ja kisapäivän tunnelma kaikkinensa lumosi tytöt. Kun sijoitus valkeni, riemu repesi.
Myös nälkä uusiin kisoihin kihosi.
– Saa näyttää, mihin peräkylän tytöt pystyvät, Sinisalo virnistää leikkisästi.
Jos tyttöjen pitäisi tehdä perinteinen kannustushuuto mutta osoittaa se kotisijoilleen eikä jollekin joukkueelle, kärkeen nousisi juuri syrjäisyys mutta arvostavassa mielessä.
– Varmaan huutaisimme, että mattomme eivät ole hyviä mutta me olemme, Nurmisto nauraa.
– Viljakkalalla on ollut ylä- ja alamäkensä, mutta se on silti pysynyt hyvänä paikkana asua ja harjoitella, Sinisalo kuittaa hymyillen.
