Nokialaiset juhlistavat Onni jonka annoin pois -kantaesityksellä sekä teatterin 100-vuotista taivalta että käsikirjoittaja-ohjaaja Tapio Parkkisen 50-vuotistaiteilijajuhlaa.
Toivo Kärjen musiikilla marinoitu esitys kertoo musiikkikauppias Arvo Sarpatista, kadotetusta rakkaudesta ja eläväisestä Nokiasta.
Nokian Kesäteatterin Onni jonka annoin pois –musiikkinäytelmä tarjoaa nostalgisen aikamatkan 1960-luvun nokialaisiin tunnelmiin. (Kuva: Jaana Viinikka)
Kennonnokan tämän kesän resepti: kauhallinen Kärkeä ja komiikkaa, lusikallinen lupsakkuutta ja lennokkuutta, mittaamattomasti meininkiä ja roppakaupalla rakkautta. Ja, kunnon Opel Rekord heittää pakoputkesta sekaan vielä muutamat vesipisarat.
Kokkeina häärii kolmekymmenpäinen työryhmä, jonka jäsenet ovat tuttuja edellisvuosien keitoksista. Tästä kaikesta Top Chef Tapio Parkkinen on koonnut näyttävän synttärikakun.
Lopputuloksena on nokialaisten 100-vuotisjuhlanäytös Onni jonka annoin pois, jolla käsikirjoittaja-ohjaaja Parkkinen kippistää myös omaa 50-vuotistaitelijajuhlaansa.
Nokialaiset ovat osoittaneet jo monena kesänä taitonsa intoa pursuavina harrastajina, laulajina ja soittajina. Siksi ei ole ihme, että Parkkinen on päätynyt musiikkiteatteriin.
Säveltäjäksi on valittu Toivo Kärki, Pirkkalassa vuonna 1915 syntynyt maestro, jonka nokialaiset voivat kyllä omia itselleen, onhan Nokia muinaisen Pirkkalan sydänaluetta.
Täsmäroolitus
Tarinan päähenkilö on musiikkikauppias Arvo Sarpatti, joka on käynyt Kärjen kanssa Klassillista lyseota Tampereella. Kaupan valikoimakin on vain ”kärkimusiikkia”.
Arvo on tavannut kesällä 1938 Pinsiön Maamiesseuran tansseissa Violan ja kihlautunut tytön kanssa. Rintamalle joutunut poika ei löydä tyttöä enää kotiin palatessaan, ja Violan perhe on ommellut suut suppuun. Komeaa kauppiasta haikailevat kaikki kylän tytöt, mutta Arvo ei saa Violaa mielestään.
Nimikappale Onni jonka annoin pois kuvaa aikaa, jolloin moni suomalainen kohtasi ja ehkä myös, Arvon tavoin, kadotti elämäntoverinsa tanssilavoilla.
Näytelmässä eletään vuotta 1965, ja kaupassa järjestetään Arvon 50-vuotisjuhlia. Syntymäpäivien tuoksinassa alkavat myös nuorten eroon vaikuttaneet syyt selvitä.
Näytelmä käynnistyy vähän hitaanlaisesti, ja ajoittain esiintyjien tehtäväksi jää vain odotella taustalla omaan vuoroaan, mutta kyllä riemukkaitakin kohtauksia riittää.
Parkkinen tuntee näyttelijänsä, joten täsmäroolitus on suurelta osin onnistunut.
Luottonäyttelijöitä
Jari Välimäki on yksi nokialaisten luottonäyttelijöitä. Luontevasti esiintyvää miestä on helppo katsoa, raameiltaankin kun on komea kuin mikä, ja ääni on kärkiluokkaa, sekin.
Tällä kertaa ongelmana on, että Arvolla pitäisi olla tunteen paloa Violan löytämiseksi. Katsojan pitäisi tunnistaa iholla se ikävä, mutta nyt sitä fiilistä ei oikein synny.
Toisaalta hämäläinen mies ei välttämättä ehdi parissakymmenessä vuodessa toimia, tarkka harkitsija kun tuntuu olevan luonteeltaan.
Vain muutama maininta näpäköistä näyttelijöistä. Melina Jokela on napakka, pohojalaanen Ulla, jonka etupunnerrukset jo kertovat: ”Moon oikias, soot vääräs.”
Jannina Heiman on pirteä Lilli, joka kipuilee oman onnensa kanssa.
Heli Pitkänen on armoitettu komedienne, joka lypsää ne hersyvimmät naurut. Toki Seppo Mecklinin lantion pyöritys korkkaa myös kunnon tyrskähdykset.
Kaarina Lehtonen pitää äidin roolissa hykerryttävän naittamispuheen.
Rami Mäkelä ja Jenna Vehka-aho ovat ihastuttavia nuorena Arvona ja Violana.
Niina Sirén-Haapasaari on tuplaroolissa Musiikki Fazerin ruotsinsuomalaisena johtaja Grandberginä ja tämän isänä. Eläytymiskykyinen ja elastinen Sirén-Haapasaari taitaa kyllä housuroolinkin, mutta silti mieleeni tuli, loppuivatko miehet kesken.
Huikea potpuri
Iskelmän grand old man, Toivo ”Topi” Kärki, suolsi hittitehtaastaan sodanjälkeistä populaarimusiikkia suomalaisen melankolian sytykkeeksi. Mollisointuja metsästi ansiokkaasti myös 1940-luvulla aloittanut duo Toivo Kärki ja Reino Helismaa.
Parivaljakon yli 500 laulun tuotantolaitos tarjosi kansalle, mitä kansa halusi: tunteellisia tangoja, iskelmiä, rillumareita. Siis ennen kuin nuoriso kirkui Beatlesien nimeen.
Näytelmässä tarjoillaan runsaan parinkymmenen laulun kattaus. Kappaleista osa kuullaan kokonaisina, toiset maistiaisten muodossa. Ihmiset puhkeavat lauluun tuon tuostakin, ja jatkavat tarinaa laulun sanoin. Välillä sidonta on onnistuneen jämäkkä, paikoin se jää löysänlaiseksi. Silloin, kun stemmat osuvat nappiin, korva nauttii.
Linjuripolkan kuvitus on hulvaton, ja Twist And Shout saa koko Kennonnokan vispaamaan. Suutarin tyttären pihalla hengittää raikkaasti Vesa Tuomen sovituksella ja Niina Sirén-Haapasaaren koreografialla. Minttu Haapasaari on veikeä pikku urheilija.
Pasi Heinon potpuri, koko Helismaa–Kärki-tuotanto parissa minuutissa, on huikea.
Raamit pullistuvat
Kutsuvierasyleisö nosti maljan satavuotiaalle teatterille puheenjohtaja Leo Lähteen johdolla. (Kuva: Pasi Aittokumpu)
Esitys pullistelee raameissaan: kahteen ja puoleen tuntiin on mahdutettu niin paljon henkilöitä ja tapahtumia, että osa livahtaa harmittavasti ohi silmien ja korvien. Autonasentajakaksosista (Milja Leppänen ja Heli Korpiniitty) olisi voinut kasvattaa tekstillä vieläkin muhevampia persoonia.
Tapio Huillan ja Joel Hongan rakentaman kaupan sisätilat jäävät katsomosta katsottuina harmittavan kauas, mutta toki edustalla tarvitaan paljon tilaa suuren näyttelijäjoukon yhteiskohtauksiin.
Hieno väki, bättre folk, asustaa taloa, jonka erikoisuudesta pisteet lavastajille. Niin, ja Marjo Lundénille puvustuksesta ja Maarit Ruohoselle kaksosten kulmakarvoista.
Syvimpiä tuntoja hupaisa esitys ei kouraissut, mutta Eeva Pekkolan äidin tuska sodassa kaatuneen Lauri-pojan vuoksi nostattaa vieläkin palan kurkkuun.
Viimeisimmät kommentit