Kuka muistaa?

Kuka muistaa, miten kulki urheiluhullun ihmisen joulun aika esimerkiksi 1980-luvulla? Minä muistan varsin hyvin.

Ap sonnnenEi ollut massiiivisia talvilajien maailmancupviikonloppuja, joiden parissa telkkarin äärellä hankkii peräpukamat, skolioosin ja migreenin. Helposti ja yhtä aikaa.
Kyllähän ne hiihtivät ja hyppäsivät maailmancupia jo silloin. Hiihtoa tuli radiosta puolen tunnin – kolmen vartin pätkinä, ja kiusallisen usein ääniyhteydet olivat kaputt.
Mäkikilpailuista televisioitiin mäkiviikon viimeiset kolme osakilpailua, ja radio taisi olla useimmiten paikan päällä ensimmäisessä.
Ainakin muistan Höyry Häyrisen kummastelleen vuoden 1981 viimeistä edellisenä päivänä, mikä kummajainen se tällainen Matti Nykänen on. Eipä kulunut kuin pari kuukautta, kun kaikki jo tiesivät.
Paitsi että tienneekö Matti itse vieläkään…
Höyry oli palannut Moskovasta Izvestija-turnauksesta, jossa pakkasukko jakoi palkintoja ja kuuluttaja veti leveällä  amerikalla, jotta ”Team Finland second goal, scored by number ten: Tiimoo Sjusshii.”
Tuli ainakin kaksi kertaa pinnattua koulusta, jotta ehtisin katsomaan kello 14 alkaneen Suomen pelin kokonaan. Vatsatauti oli silloinkin kovin subjektiivinen käsite.
Sitten se touhu hiljeni. Melkein viikkoon ei niin hisaustakaan urheilurintamalta, mitä nyt vuosikoosteita sekä kenties telkkarista jääpallopeli HIFK–Botnia.
Tapanina ne rupesivat jo silloin pelaamaan kaksikymppisten MM-kiekkoa. Ei puhettakaan, että otteluista olisi näytetty Urheiluruudussa edes maalikoostetta. Tulos saatettiin kertoa – tai sitten se jäi seuraavan päivän sanomalehdestä luettavaksi.
Varmaan pelasivat NHL:ääkin, mutta kuka sitä seurasi? Eivät ainakaan tiedotusvälineet.
Jalkapallosarjat pyörivät etelämpänä, mutta jostain syystä selostaja Aulis Virtasen tupakki-askin rapistelua ei kuultu Tohlopista tapanina, vaikka se on perinteisesti ollut Englannissa vuoden vilkkain pelipäivä.
”Ja siellä on!” kuului seuraavan kerran ehkä tammikuun puolivälissä. Mustavalkoisissa kuvaruuduissa Norwich hyökkäsi vasemmalta oikealle ja Liverpool päinvastoin. Onneksi.
Tour de ski? KHL? Salibandy? Jaa että suomalainen alppihiihtäjä? Sallinette, että nauran itseni tärviölle.
Välineitä urheilun seuraamiseen – rajulla viiveellä yleensä – oli todellakin tasan kolme: kaksikanavainen Ylen televisio, kaksikanavainen Ylen radio sekä sanomalehdet, jotka maaseudulle tulivat seuraavana iltapäivänä.
Jos myöhästyi viisi sekuntia STT:n kello 22:n radiouutisten lopusta, siinähän odotit. Paitsi, että joulunaikaan ei ollut oikein mitään odottamista.
Puhelin kyllä oli, mutta kenelle olisin soittanut ja kysynyt ohi lipsahtaneita tuloksia?
Eikä siitä Bischofshofenin mäkikilpailustakaan oikein osannut nauttia, koska takaraivossa jyskytti tietoisuus siitä, että loma loppuisi siihen, ja seuraavana aamuna olisi raahattava sukset kouluun.
Vaan eipä siihen tylsyyteen kuoltukaan. Tuli käytyä ulkona useammin kuin nykyään.
Kun sitten härkäviikkojen alettua TV2:n sunnuntai-iltojen ilo Urheilutunti sekä radion rinnakkaisohjelma Musiikkia ja urheilua rupesivat normaalisti pyörimään, niistä osasi ottaa ilon irti.
Puhumattakaan siitä, että helmikuussa tulivat joko MM-hiihdot tai olympiakisat. Maaliskuussa SM-liigan pleijarit ja huhtikuussa MM-kiekkoilu. Kyllä sen tappavan tylsän joulumöllötyksenkin niiden odotuksen voimalla kesti.
Uskokaa tai älkää – kestätte tekin, jos nyt jätätte katsomatta edes viidesosan viikonloppujen televisiotarjonnasta ja sen sijaan suuntaatte ulos harrastamaan liikuntaa.
Koska en ole joulu-,  vaan pääsiäisihminen, toivotan kaikille lukijoille jo tässä vaiheessa erinomaisen siunauksellista vuotta 2014!

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?