Monta rautaa tulessa pitävä hevosnainen ja kynäniekka Veera Nieminen valtasi uutta alaa ja kirjoitti ihka ensimmäisen romaaninsa.
Esikoisromaani Avioliittosimulaattorin julkaisupäivä 6. elokuuta ei pannut Veera Niemisen käsiä tärisemään.
– Olin laskelmoinut, ettei kukaan ehdi sinä päivänä lukea kirjaa. Julkaisupäivänä ei näe sitäkään, meneekö kirja kaupaksi.
Viikot h-hetken alla eivät nekään tuoneet isoja perhosia vatsaan, vaikka päivä päivältä kirjan muuttuminen todeksi oli lähempänä.
Julkaisupäivänä Nieminen vietti pienet sisäpiirin kekkerit läheisten kanssa. Arkipäivänä messevät juhlat eivät olisikaan onnistuneet.
Kustannusyhtiö Tammi pullautti teoksen uunista ulos. Nieminen ei käsitä, kuinka onnettaret olivat näin hyvin hänen puolellaan.
– Lähetin käsikirjoituksen muistaakseni kolmeen kustantamoon. Tein sen lähinnä palautteen toivossa.
Nieminen ajatteli, että mahdolliset kommentit auttaisivat häntä hiomaan käsikirjoitusta tai kirjoittamaan kokonaan uuden kirjan.
– Oli aivan ylläripylläri, että kirja julkaistiin, varsinkin kun tiedän, mikä määrä käsikirjoituksia lähetetään kustantamoihin.
Toki hiottavaa vielä koitui, mutta kustannuspäällikkö totesi kynäilijälle, että teksti oli harvinaisen valmis esikoisteokseksi.
Kun kirja on nyt Niemisen hyppysissä, on kirjailijan tunne aika ylpeä.
– Prosessi kustannuspäätöksestä ulos tulleeseen kirjaan on pitkä. Luulisi, että siinä ajassa tyhmäkin tajuaa, että julkaisu on totta, mutta kyllä minä ymmärrän sen vasta nyt.
Yllättävän kivuton urakka
Ajatus romaanin kirjoittamisesta ei pälkähtänyt Veera Niemisen mieleen aivan tyhjästä.
– On se varmaankin ollut jonkinlainen haave aina, joskin kaukainen. Koskaan aiemmin en ollut konkreettisesti ajatellut, että nyt rupean.
Lyhyiden tekstien sanailuun tottunut nainen tuumi pitkään, että aika ja sanottava eivät riittäisi kokonaisen kirjan tarpeisiin.
Toissa kesänä kerä alkoi purkautua.
– En edes muista, aloinko alun perin tehdä kirjaa vai jotain, jonka pohjalta voisi joskus kirjoittaa kirjan, mutta sitten se vain lähti käsistä, nainen hymyilee.
– Jos olisin tiennyt aiemmin, ettei luomisprosessi tuota tuskallisempi ole, olisin kai alkanut toteuttaa haavetta aiemminkin.
Isoon rupeamaan tarttuminen ei kuitenkaan arveluttanut hirmuisesti, kun homma pääsi vauhtiin.
Niemisen mielessä lähinnä vain käväisi epäilyksiä, pystyykö hän viemään urakan loppuun asti. Toisinaan hän mietti, loppuuko kirjoittamispuhti, jos palaute on murskaavaa.
Kirjoitusprosessi sujui tiiviinä ryppäinä monena päivänä peräkkäin mutta vähän kerrallaan. Esikoiskirjailija arveleekin, ettei hänestä olisi systemaattisesti aamusta iltaan teosta työstäväksi kirjailijaksi.
Ainakaan ensi kirjan kohdalla mittava taustatyö ei kuulunut työtapoihin.
– Kun hain naapurin navetalta maitoa, saatoin kysyä jotain lehmistä, kirjoittaja naurahtaa.
Esikoiskirjailijan suoriutumispaineet eivät puristaneet Niemistä, koska koko ajatus julkaisemisesta oli niin kaukainen. Toisinaan kirjoittajaa kuitenkin mietitytti, leimaako ensi kirjan tyylilaji hänet. Jos kirjan saisi ulos, olisiko seuraavien oltava samantyyppisiä, jotteivät lukijat pettyisi?
Nyt kun uusi kirja lepää kansissaan, Nieminen osaa jo hiukan tähytä tulevaan.
– Toivoisin hyvää vastaanottoa, jotta minulla riittäisi puhtia ja eväitä seuraavaan. Ja seuraavaan ja seuraavaan…
Aineksia omasta elämästä
Kirjailijan tielle lähtenyt päätyi itselleen tuttuun aihepiiriin. Romaani kertoo Länsi-Suomeen maan itäkulmilta muuttavasta naisesta ja kulttuurien koomisesta kolinasta toisiaan vasten.
– Halusin tuoda kirjaan maalaismeininkiä, sillä se on sydäntäni lähellä. Minulle ehkä tärkeimpänä pointtina olivat kuitenkin maakuntakulttuurien erot.
Kertomuksen rakkaustarina oli Niemiselle lähinnä pohjakuvio, johon kulttuurierojen käsittelyn sai sidottua.
Aihevaihtoehtoja maalaisnaisella ei oikeastaan ollut.
– Kirjoitin alkuasetelman ja kokeilin, syntyykö siitä mitään. Alkuasetelmia saattaa tosin olla ehkä joitakin tietokoneella.
Nieminen ammensi sisältöä kirjaansa omasta elämästään, varsinkin luodessaan henkilöhahmoja.
– Kaikki hahmot ovat risteytyksiä, oikean elämän ihmisistä jalostettuja. Kun ihmistyypit ovat tiedossani, sitten pystyn venyttämään niitä johonkin suuntaan, ja silti ne pysyvät vielä uskottavina.
Karjalaistyttönä länsirannikolla itsekin liikuskellut kirjailija hyödynsi myös omia tuntemuksiaan, jotka olivat virinneet vieraassa ympäristössä. Tunteet ovat tosi elämästä, mutta kirjailija siirsi ne fiktiivisiin tapahtumiin.
Oman elämän käyttö kirjan ainesosina ei arveluttanut Niemistä eikä kai liioin hänen lähipiiriäänkään.
Ensinnäkin aineksia antaneet ajat ovat kovin kaukaisia, ja toisaalta virikkeet ovat sulaneet ympäripyöreiksi, eivät konkreettiseen todellisuuteen viittaaviksi kirjan osasiksi.
– Kaikilla kyllä tuntuu olevan tarve etsiä itsensä ja äitinsä, isänsä sekä serkkunsa kirjasta ja nähdä minut päähenkilön tilalla. En tiedä, toivovatko vai pelkäävätkö he, että heidät on kopioitu suoraan, vaikkei ketään olekaan.
Kirjan ydinkeino on huumori.
– Se on sekä kirjoittamisessa että muutenkin arjessa tapani nähdä asiat – vähättelemättä sitä, että on vaikeitakin asioita.
Humoristisen näkökulman löytäminen auttaa Niemistä suhtautumaan tilanteisiin.
– Toki huumori on joskus taiteilua hyvän ja huonon maun rajalla. Vaikkapa raatohuumorin heittäminen hevosklinikalla… Vitsailu riippuu tosin myös toisesta osapuolesta. Täytyy osata huomioida yleisö.
Vaikka kirjan päähenkilö naureskeleekin toisille, häneltä ei puutu itseironiaa.
– Minulle ja päähenkilölle yhteinen piirre on se, ettemme ota itseämme liian vakavasti.
Huumorin voimaan nojannut Nieminen ei juuri käyttänyt muita kirjallisia kikkoja tehokeinoinaan. Kirja etenee suoraviivaisesti ilman takaumia tai useita kertojia.
Nieminen kertookin olevansa taipuvainen vain aloittamaan jostakin ja päätymään johonkin. Homman leviäminen käsiin ei kuitenkaan pelota häntä, sillä tekstiä syntyy vähän kerrassaan.
– Jossain vaiheessa saatan huomata, että oho, mutta sittenhän se on vain delete-napin paikka. Kirja ei ehdi mennä pilalle yhden illan houreissa.
Nieminen arvostaa perusteellista pohjatyötä tekeviä kirjailijoita ja häntä kiinnostaisi kokeilla itsekin vaikkapa takaumia.
Touhukas nainen sykkii tehoa
Tekeväiseksi itseään kuvaileva Nieminen kiitää suunnassa jos toisessa.
Hän pyörittää puolisonsa Toni Niemisen ja yhden työntekijän kanssa 15 hevosen ravitallia, mikrosiruttaa kaviojalkoja rekisteröintiä varten ja heiluttaa nuijaa Karhe-seuran puheenjohtajana. Lisäksi hän kirjoittaa lehtiin ja blogiin. Hän naputtelee viestejä raviliigan porukalle, joka omistaa hevosen kimpassa.
– Olen vähän sellainen kirjoituspalvelu, nainen naurahtaa ja sanoo, että vaikkapa runo kuolinilmoitukseen onnistuu tilauksesta.
Useiden rautojen pito tulessa sopii aikaansaavalle Niemiselle, sillä näin toimimalla syntyy myös tulosta.
– Aikataulutus on täydellistä palapelin tekoa, ja sitä voi varmaan kutsua välillä säätämiseksikin. Mutta hyvin harvoin tilanne kaaostuu.
Nieminen myöntää, että porhallus saattaa joskus väsyttää.
– Yllättävän harvoin kuitenkin. Olen oppinut tunnistamaan hyvissä ajoin, että kohta leikkaa kiinni. Harvoin tulee enää itku-potku-raivariromahduksia, nainen virnistää.
