Kotietu elää edelleen

Luulin jo, että käsite kotikenttäetu on tyystin menettänyt merkityksensä globalisaation aikakautena. En luule enää.

Ap sonnnenViime kesän Lontoon olympiakisojen muutamana yleisurheilupäivänä tajusin, että kotiyleisö todellakin voi olla valtava voimavara, kun sen oikein käyttää.
Varsinkin Super Saturday, ensimmäinen yleisurheilulauantai, oli jotakin mystistä. Sanoilla on turha yrittääkään kuvailla sitä kannustusta, jonka avulla Jessica Ennis seitsenotteli, Mo Farah juoksi ja Greg Rutherford hyppäsi olympiakultaa.
Monenlaista huutomyrskyä olen ehtinyt kokea, mutta en ihan sellaista. Se ei ollut silti keneltäkään pois. Kenellekään muulle ei vihelletty, buuattu eikä huudeltu hävyttömyyksiä.
Kaikkia kannustettiin, mutta omia vielä aavistuksen verran enemmän kuin muita. Yleinen ilmapiiri oli niin täynnä positiivisuutta, ettei brittiurheilijoille jäänyt oikeastaan pienintäkään mahdollisuutta epäonnistua.
Lopullisesti vakuutuin kotikenttäedun elämisestä ja hyvin- voimisesta keväisissä SM-liigan loppuotteluissa. Porin Isomäki oli tamperelaisille pelaajille, faneille ja mediaväelle juuri niin pirullinen paikka kuin kuvitella saattoikin.
Patafanaatikot eivät antaneet meille tuumaakaan tilaa hengittää. Kun omia ajatuksiaan ei kuule, vessassa käyntiäkin välttelee viimeiseen asti perustellen, ettei sieltä kuitenkaan mitään tule.
Ei voinut muuta kuin todeta tosiasia ja uskoa, toivoa ja odottaa, että vielä se meidänkin vuoromme tulee. Rauman Äijänsuo oli välierissä ollut kuin kissankehto siihen ihmissyöjien patarovioon verrattuna – puhumattakaan Helsingin Nordenskiöldinkadun hallista, jossa vallitsi lähinnä hartaan leppoisa tunnelma.
Eikä siinä mitään – niin porilaisten piti vuosisadan tilaisuutensa käyttääkin.
Sen sijaan joidenkin valtakunnallisten, puolueettomina itseään mainostavien medioiden totaalinen rähmälläänolo Ässä-ilmiön edessä ja henkilökohtaisuuksiin menevät pilkkakirjoitukset tapparalaisista olivat akkamaisia tai ainakin koulukiusaajamaisia.
Nostan porilaisille hattua siitäkin syystä, että kyseessä oli perin epäsuomalainen ilmiö. Yleensähän suomalainen kannustaa aikansa ja kääntää ensimmäisen vastoinkäymisen tullen selkänsä hymähtäen, etteipä tuossa ollut senttiäkään omaa rahaa kiinni.
Osa varsinkin pääkaupunkiseudun palloilujoukkueista taas on niin keinotekoisesti julkkiskannattajilla lanseerattuja, että aidon kannattajakulttuurin ja sen myötä kotikenttäedun syntyminen on hyvin vaikeaa. Nyt en puhu HIFK:sta, joka on upea seura.
Niin on HJK:kin, jonka pyrkimystä kansainvälisen tason ammattitoimintaan himmentävät täysin moukkamaiset roskajoukkiot, joita en viitsi edes kannattajiksi mainita. Mennä nyt viitosdivarin potkupallopeliin Vesilahdelle vandalismia harjoittamaan. Pthyi!
En oikein jaksa uskoa, että Mikael Forssellin, Teemu Tainion ja Mika Väyrysen kaltaiset pelimiehet haluavat kotikenttäetua tuollaisista hyypiöistä. Tuskin lienevät FC Lahdenkaan pelaajat kovin innoissaan mottipäisimmistä faneistaan.
Joillakin pikkupaikkakunnilla on perinteisesti ahdettu salit täyteen kylänmiehiä ja -naisia, kun lentistä tai salibandya pelataan. Niissäkin alapään vitsit lentävät, mutta tolkku pysyy yleensä mukana.
Mieluummin menen sellaiseen kuin huhtikuiseen neljän huippumaan salibandyturnaukseen Tampere Areenalle. Siellä jaettiin lapsikatsojille niin kamalaäänisiä torvia, jotka eivät voi olla kenenkään muun kuin vanhan vihtahousun samana päivänä saksan kieliopin ja Windows Vistan kanssa keksimiä.
Jos olisin ollut Suomen joukkueen kapteeni siinä turnauksessa, olisin mennyt sen penskalauman eteen ja pitänyt puheen. Olisin kysynyt, kiinnostaako teitä oikeasti elää seuraavat 60 vuotta korvien tinnituksesta kärsien ja luuletteko tuon ulinan oikeasti auttavan meitä pelaamaan paremmin. Se tuntuu yhtä ärsyttävältä meidän ja ruotsalaisten korvissa.
Kertakaikkisen vastuutonta toimintaa turnauksen järjestäjiltä.
Ylöjärven urheilutalon remontti aiheuttaa sen, ettei Ryhdin naisten ykkössarjajoukkueella ole ensi kaudella varsinaista kotisalia, vaan Tampereen Kaukajärven vapaa-aikatalo saa kelvata oto-kotona.
Se panee uskollisimmat ryhtiläiset testiin. Koska asun tässä aivan Kaukajärven vieressä, tiedän tarkalleen, ettei ihan aina välttämättä viitsisi tätä matkaa syyspimeillä ajella.
Ihan joka kerta on kuitenkin jälkeenpäin jäänyt hyvä mieli siitä, että tuli lähdettyä. Niin käy teillekin, hyvät ryhtiläiset.
Saman seuran mies- ja poikapelaajien tie vie remontin aikana Kuruun päin, eikä sekään ole matka eikä mikään. Liikkukaa ja eläkää mukana!

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?