Lihavuusleikkaus toi armonaikaa 37-vuotiaalle Annamarille, kun kakkostyypin diabetes ja rasvamaksa jo kolkuttelivat ovella

Toukokuussa lihavuusleikkauksessa käynyt Annamari Mäkinen on entinen suursyömäri, jonka vatsalaukku vetää nykyisin maksimissaan kaksi desilitraa ruokaa kerrallaan. Mäkiselle lihavuusleikkaus oli viimeinen vaihtoehto ennen vakaviin sairauksiin sairastumista.
Mäkinen kertoo harrastavansa nykyisin myös liikuntaa. – Lekkeilen ja jopa hölkkään koiran kanssa. Enää en hengästy enkä hikoile samalla tavalla kuin ennen.

Vuorentaustalaisen Annamari Mäkinen kertoo olleensa vartaloltaan pyöreä koko elämänsä. Hän muistaa arvostelleensa omaa peilikuvaansa ensimmäisiä kertoja jo esiteini-iässä, kun hän huomasi käyttävänsä suurempia vaatteita kuin muut samanikäiset tytöt.

– Taisin olla viidennellä tai kuudennella, kun ensimmäisen kerran ajattelin, että ei tämä ole enää mitään lapsen pyöreyttä vaan minähän olen lihava, Mäkinen sanoo.

Tuossa vaiheessa hänen painoonsa ei kiinnitetty huomiota sen enempää ja niinpä kiloja alkoi kertyä vielä lisää.

– Yläkoulussa lihoin, lukiossa lihoin vielä lisää ja molempien lasten jälkeen vielä hieman lisää. Vuonna 2002 painoin 117 kiloa ja ajattelin, että ei herranjumala, eihän tästä nyt voi ainakaan enää lihoa.

Silti paino nousi vielä reilu kymmenen kiloa.

Tekonivel vai lihavuusleikkaus?

Viime vuonna Mäkisen paino olikin korkeammalla kuin koskaan. Vaaka näytti 130 kilon lukemaa, mikä tarkoitti sitä, että 158 senttisen naisen painoindeksi huiteli yli 50:ssä. Lukema osoitti Mäkisen kohdalla sairaalloista lihavuutta.

Tässä vaiheessa lihavuus oli tuonut mukanaan myös muita terveyden ongelmia, kuten maksa- ja sokeriarvojen nousua, uniapnean ja nivelrikon.

Viimeinen niitti olikin, kun ortopedi antoi Mäkiselle vaihtoehdoiksi joko tekonivelleikkauksen tai lihavuusleikkauksen. Mäkinen päätti valita jälkimmäisen.

– Ajattelin, että tässäkö minä sitten olen 37-vuotiaana odottamassa tekoniveltä Coxan jonossa. Ei todellakaan. Lähihoitajana tiesin, mikä minulla on edessäni, jos painoa ei saada kuriin. Rasvamaksa ja kakkostyypin diabetes olisivat olleet tovereitani tulevaisuudessa.

Laihdutusta toista sataa kiloa

Vuosi sitten heinäkuussa Annamari Mäkinen näytti vielä tältä poikansa rippijuhlissa. (Kuva: Antero Salojärvi)

Tässä vaiheessa moni ihmettelee, miksei Mäkinen jo aiemmin laihduttanut niin, ettei paino olisi päässyt kipuamaan niin korkealle.

Todellisuudessa hän laihduttikin, jopa toista sataa kiloa elämänsä aikana. Ongelman ydin olikin siinä, että paino tuli joka ikinen kerta takaisin.

– Painon pudottaminen ei ole koskaan ollut minulle mikään ongelma. Olen tiputtanut yli 20 kiloa useita kertoja elämässäni, mutta pysyvän elämäntapamuutoksen ylläpitäminen on ollut se suurin haaste­­, hän toteaa.

Ortopedin tapaamisen jälkeen Mäkinen ottikin härkää sarvista ja hankki omalääkäriltään lähetteen lihavuusleikkaukseen. Ehtona leikkaukselle oli, että lähtöpainosta piti tiputtaa seitsemän prosenttia.

Mäkisen kohdalla tämä tarkoitti vähintään kymmenen kilon pudotusta ja tupakoinnin lopettamista.

Paska, laiska ja huono

Tämän vuoden toukokuussa Mäkinen vihdoin leikattiin julkisella puolella vuoden odotuksen jälkeen. Naisen mukaansa odottelu tuntui välillä todella tuskalliselta, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se antoi hänelle aikaa ajatusten työstämiseen.

Mäkisen mukaan lihavuusleikkauspotilaat tasapainoilevatkin usein ajatuksen kanssa, onko leikkaus sittenkään hyvä idea.

– En ole koskaan arvostellut sellaista ihmistä, joka päättää mennä lihavuusleikkaukseen. Itsestäni ajattelin kuitenkin, että enhän minä voi olla näin paska, laiska ja huono. Että miten en muka pysty itse tekemään tälle asialle mitään. Vaikeinta oli myöntää itselle oma heikkouteni ja mennä puukon alle.

­­Lihavuusleikattujen vertaistukiryhmässä Mäkinen on kuullut muidenkin kamppailleen samanlaisten itsesyytösten kanssa.

– Valitettavasti tämän prosessin aikana ei tarjota minkäänlaista keskusteluapua ammattilaisen kanssa. Kaikki asiat pitää siis itse käydä läpi päässään, Mäkinen kritisoi.

”Olenko minä se, joka lihoo?”

Nyt Mäkisen leikkauksesta on kulunut tasan kolme kuukautta ja paino on tippunut tasaiseen tahtiin.  Tällä hetkellä hän painaa 95 kiloa eli paino on pudonnut leikkauksesta yhteensä 15 kiloa.

Mäkinen ei ole asettanut itselleen virallista painotavoitetta, mutta kuulemma kaikki alle 80 kilon sopii hänelle.

– Lihavuusleikkaus antaa kahdesta kolmeen vuotta armonaikaa, jonka aikana itsensä ja syömistottumuksensa pitäisi saada kuosiin. Jos näin ei käy, lihoo. Tietysti pelkään sitä, että jos kaksi kymmenestä lihoo, niin olenko minä se toinen heistä.

Lopulta kaikki on kuitenkin itsestä kiinni, toteaa Mäkinen.

Nälkä jäi leikkauspöydälle

Viime kesänä rippijuhlissa käytetty mekko on nykyisin jo suurehko.

Mäkinen sanoo, että vatsalaukun ohitusleikkauksessa näläntunne jäi leikkauspöydälle ja samalla himo makeaa ja roskaruokaa kohtaan.

Esimerkiksi hampurilaisten syömisen hän on jättänyt minimiin, sillä vaalea leipä aiheuttaa vain huonon olon.

Entinen suursyömäri ja ruoasta nauttija närppiikin nyt vain pieniä suupaloja kerrallaan, sillä vatsalaukku vetää nykyisin vain pari desiä kerrallaan, minkä jälkeen olo on jo kylläinen.

– Sitä kutsutaan dumping-oireeksi, kun liiallinen määrä ruokaa aiheuttaa huonon olon ja se tulee takaisin ylös. Se on kuin lihavuusleikattujen antabusreaktio, hän kertoo.

Mitä Mäkinen sitten nykyisin syö?

Ihan tavallista kotiruokaa, mutta pieniä annoksia kerrallaan.

– Ennen leikkausta saatoin syödä muutaman kerran päivässä ja koska aina oli kauhea nälkä, olivat annoskoot  aivan tolkuttomia. Nykyisin katson jotakin kebabateriaakin sillä silmällä, että tuossahan on herranjestas ämpärillinen ruokaa, eihän tuollaista jaksa kukaan syödä. Sitten muistutan itseäni, että ai niin, jaksoinhan minä joskus.

Lihavuus toi ystäviä

Mäkinen sanoo, että laihtuminen on ­vaikuttanut positiivisesti myös hänen itsetuntoonsa. Joskin hän kertoo olleensa aina hyvin itsevarma ja kantaneen itsensä leuka pystyssä, oli hän minkä kokoinen tahansa.

– Olen vahva ja äänekäs, joten minun ei ole hirveästi tarvinnut kokea sitä syrjintää, mitä osa lihavista kokee. Olen ajatellut aina, että vaikka olenkin lihava, niin mitä sitten, minussa on silti ihan helkkaristi hyvää.

Ilman lihavuutta Mäkinen olisi myös muutamaa tosiystävää köyhempi. Facebookissa toimiva lihavuusryhmä on tuonut hänen elämäänsä ihmisiä, joista on tullut hänelle läheisiä ystäviä.

Näiden ihmisten seurassa Mäkinen pystyy olemaan täysin oma itsensä, makkaroineen kaikkineen.

– Heille voin lähettää itsestäni kauhean kuvan ja kirjoittaa, että kylläpäs tänään on läski olo. Ja he ymmärtävät, mitä tarkoitan.