”Et osaa arvostaa sitä, mitä sinulla on, ennen kuin menetät sen.” Totta. Samalla myös mielestäni jollain lailla syyllistävä lause. Sinä olet itsekäs ja ylimielinen, oi ihminen.
Toinen klassikkolause, sukua ensimmäiselle: ”En kertonut hänelle, että rakastan häntä.” Sanotaan ihmisestä, joka on yllättäen poistunut keskuudestamme. Joka kerta, kun eroat toisesta ihmisestä, sinun pitäisi muistaa, että tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun tapaatte. Totta.
No mutta hei, mietitäänpä näitä asioita ihan arjen kannalta. Ihminenhän voi menettää ihan mitä vain, pieniä ja isoja asioita, ihan koska tahansa.
Voi esimerkiksi menettää hermonsa. On kauhea tunne, kun päässä ensin vähän vinkaisee ja sitten napsahtaa ja sen jälkeen huomaat istuvasi pelkääjän paikalla, kun sisäinen perkeleesi ajaa. Hullu nainen huutaa tai vähintäänkin sähisee ja samaan aikaan tajuaa, että tämä ei ole oikea tapa hoitaa asioita, ollenkaan.
Mutta kun hermot on menetetty, niin ne on menetetty. Hyvien hermojen arvon tajuaa vasta siinä vaiheessa, kun ne ovat riekaleina.
Voi menettää kaikki tietokoneensa tiedostot. Niitä, jos jotain, ei osaa arvostaa tarpeeksi. Ei ainakaan niin paljon, että ottaisi säännöllisesti varmuuskopioita. Ja sitten sillä hetkellä, kun kupillinen kahvia valuu näppäimistön välistä ja koko tietokoneen läpi keittiön pöydälle, tajuat, että olisi ehkä kannattanut varmuuskopioida.
Ja siinä hetkessä, kun painelet kofeiinimyrkytyksen saanutta läppäriä keittiöpyyhkeellä, tajuat, mitä kaikkea sen kovalevyllä onkaan. Tai olikaan. Arvostus viime kesän lomakuvia kohtaan kasvaa melko lailla siinä vaiheessa, kun tajuat, ettei niitä mahdollisesti ole enää.
+++++
Pitäisi koko ajan pitää mielessä, miten onnekas onkaan, kun on ehjä tiskikone ja ehjä tietokone ja toimiva kahvinkeitin ja jonkinlainen mielenterveys ja fyysinen terveys. Ja lapset, niistä pitäisi muistaa olla kiitollinen ihan joka hetki, silloinkin, kun ne kiukuttelevat parhaan kykynsä mukaan.
Ihmisen elämässä on niin paljon kaikkea, mistä pitäisi muistaa olla koko ajan kiitollinen, että ei varmasti ehdi muuta tehdäkään kuin olla kiitollinen. Jos ajatukset harhailevat liian pitkäksi aikaa käytännön asioihin ja mahdollisiin elämän epäkohtiin, niin sitten on kiittämätön ja itsekeskeinen.
Vaikka en ole suuri juhlapyhien kannattaja, niin jenkkien kiitospäivän voisi tuoda Suomeen. Jos yhtenä päivänä olisi aamusta iltaan kiitollinen ihan kaikesta, niin sitten saisi hyvällä omallatunnolla olla loppuvuoden vähän kiittämätön.
+++++
Ja sitten tuo vainajien rakastaminen. Jos et sanonut ystävällesi viimeksi erotessanne, että rakastat häntä, niin mielestäni se ei suoranaisesti tarkoita, että otat hänen olemassaolonsa itsestäänselvyytenä tai et arvosta häntä. Mitä siitäkään tulisi, arjen kannalta, jos aina pitäisi olla hyvästelemässä?
Ajatellaan, että näkisit ystäväsi sattumalta ruokakaupassa pahimpaan ruuhka-aikaan, moikkaisit ilahtuneena ja vaihtaisit pari sanaa. Sitten olisi aika jatkaa matkaa, kiire kotiin perheen luo, josta muistat toki olla kiitollinen samalla, kun punnitset banaaneja marketissa ja olet kiitollinen siitä, että sinulla on rahaa ruokaan.
Ja samalla, kun ystävä lähtee työntelemään kärryjään kohti leipäosastoa, muistat, että tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun näet hänet. Mitä kaikkea pitäisikään sanoa? Pitäisi sanoa, miten paljon välität hänestä, ja ehkä varmuuden vuoksi vielä kerran selvittää välillänne kaksi vuotta sitten ollut erimielisyys, jotta se ei varmasti jää hiertämään mieltä.
Pitäisi muistella hieman lapsuuden kesiä yhdessä ja kertoa, miten paljon ne sinulle merkitsivätkään. Pitäisi sanoa kaikki ne asiat, jotka sanoisit pitäessäsi muistopuhetta hänen hautajaisissaan. Koska niinhän aina sanotaan, eläviä syyllistäen, että kuolleet eivät enää kuule, kuinka kauniisti heistä puhutaan. Mutta hei, marketin hedelmäosastolla? Ei.
Muutenkin, miksi? Minä ainakin uskon, että ne ihmiset, joista minä välitän, tietävät, että minä välitän. He tietävät sen, että minä arvostan heitä jo nyt enkä vasta sitten, kun olen heidät menettänyt. He tietävät, että välitän heistä, vaikka en sanoisikaan sitä joka kerta tavatessamme.
Ja lopulta, tuskin se sitä kuollutta enää haittaa, jos en kertonut sitä tarpeeksi usein. Itse minun täytyy sen asian kanssa pystyä elämään, ja pystynkin.
Niin. Ihminen voi menettää mitä tahansa, isoja tai pieniä asioita, koska tahansa. Mutta kuka pystyy elämään tämä asia mielessään koko ajan, ja jos pystyy, niin onko se ihan oikeaa elämää? Ehkä joidenkin asioiden arvo kuuluukin tajuta vasta jälkeenpäin.
VEERA NIEMINEN
Kommentointi on suljettu.