Cupeilla aluepolitiikkaa

Aika monen urheilumuodon Suomen cup on kuin yön yli lavuaarissa seissyt tiskivesi.
Esimerkiksi koripalloilussa siihen eivät osallistu läheskään kaikki pääsarjaseurat, eikä sen voittaminen salibandyssakaan maankaatoasia ole.
Huvittavinta oli, että jalkapalloilun tämän syksyn cup-finaalia jännitettiin eniten VPS:n toimistolla, vaikka ottelussa pelasivat HJK ja Inter
Parhaimmillaan cup toki onkin sitä, että sarjakaudella pahastikin kyntänyt, Englannissa jopa alemman sarjatason tai pikkupaikkakunnan joukkue voi pöljänä päivänään kuitata kanisterin ja päästä europeleihin.
Yllätyksiä tulee vähintään kerran vuosikymmenessä. Minun muistiini on ikuisesti piirtynyt kuva kevään 1988 FA-cupin finaalista, jossa Wimbledon pöllytti Liverpoolia 1–0 Lawrie Sanchezin maalilla.
Jotain hieman samaa asetelmaa on taas toissa pyhänseutuna alkaneessa hiihdon Suomen cupissa.
Aluksi se tuntui rahtusen teennäiseltä kilpailusarjalta, mutta sehän onkin kaikkea muuta. Se on oikeasti pirteä.
Kilpailumatkat ovat normaalia lyhyemmät, ja miesten viesteissä on vähemmän osuuksia kuin yleensä. Se jättää yllätyksille sijaa.
Kansallisen tason hiihtäjät eivät yleensä televisiohaastatteluihin pääse, mutta cupin osakilpailuissa niin käy.
Se tietää näkyvyyttä paitsi heille, myös heidän seuroilleen ja muille tukijoilleen. Kaikki hyötyvät.
Osanottajamäärät Vuokatissa kertoivat, että hiihdolla menee lujaa. Puhtia tuli viime talven olympiamenestyksestä kenties arvaamattomankin paljon.
On vain hyvä, että cupia hiihdetään näin aikaisin Pohjois-Suomessa. Kansainvälinen kalenteri ei vielä ahdista, ja median huomio siirtyy edes hetkeksi pois eteläisen Suomen jäähalleista.
Se on oikeanlaista urheilun aluepolitiikkaa, kuten on sekin, että kesällä yleisurheilun Eliittikisoja käydään Kuortaneen ja Lapinlahden kaltaisissa pitäjissä.
Sekä hiihdon että yleisurheilun SM-kilpailujen järjestäminen on kallista ynnä työlästä lystiä, mutta cupia ja eliittiä pystytään – kiitos myös Yleisradion vahvan taustapanoksen – isännöimään maallakin.
Maksan hyppien laulaen Yle-veroni ihan vain siitä ilosta, että Yle huolehtii suomalaisesta urheilukulttuurista muutenkin kuin kertomalla, kuka formulakuski tai golfari on milloinkin pieraissut ja missä.
No, tuleehan Ylen kanavilta paljon muutakin laatua, kuten loistavia pohjoismaisia ja brittiläisiä sarjoja, eikä pelkkää amerikkalaista melttoamista.
Niin henkeen ja vereen yleisurheiluihminen kuin olenkin, myönnän, että suksicupissa oli vähemmän suvantovaiheita kuin eliiteissä.
Täsmennettäköön kolme viikkoa sitten Ylöjärven Uutisiin kirjoittamani Antti Ojansivun haastattelun otsikkoa.
Väitin siinä, että Ojansivu hiihtäisi nyt ammatikseen, mutta jos oikein tarkkoja ollaan, hän tekee sitä ammattimaisesti. Varsinaisia tuloja ei hiihdosta heru, mutta erilaiset yhteistyösopimukset ja liiton tuki sentään auttavat ratkaisevasti.
Kuten olen ennenkin kirjoittanut, yksilölajeilla itseään elättäviä suomalaisurheilijoita ei ihan hirveän isoa liutaa ole, ja heidänkin yhteenlasketut tulonsa jakautuvat perin epätasaisesti.
Onneksi sentään Tero Pitkämäki tienasi suunnilleen saman verran kuin tasavallan presidentti Sauli Niinistö.
Molemmat ovat hoitaneet hommansa erinomaisesti, mutta verokarhun koura jättää vain ”Salen” kohdalla heilahtamatta.
Niinistöstä taas tulee mieleen samalla lempinimellä tunnettu häiskä, joka tekomaisemissani Ylä-Savossa meni 1980-luvun lopulla suorittamaan kuvajournalistista työprosessia sosiaali- ja terveyshallituksen pääjohtaja Vappu Taipaleen tähdittämään tilaisuuteen.
– Työkö sitä ootta se Vappu Taepale? kuoma kysäisi.
– Kyllä, ihan kokopäivätoimisesti! selventävä vastaus kajahti.
Niinpä niin – Niinistön on pakko olla pressana 24/7/365, mutta Pitkämäki sentään pääsee keihäästään eroon muutamaksi päiväksi vuosittain.