Tunne ja järki

En ole koskaan pitänyt täysin tunteensa piiloon jättävistä, mutten myöskään ne täysin estoitta näyttävistä urheilijoista.
Olen mielessäni järkeillyt niin, että jollei urheilija osoita minkäänlaista iloa suuren voiton hetkellä, hänen mieltään painaa jokin.
Muutaman kerran olen jopa sanonut ääneen epäilyni kivikasvoisuuden syistä, ja muutaman viikon tai kuukauden päästä Wadalta tai ADT:ltä tulleet plus-merkkiset uutiset ovat vahvistaneet ne oikeiksi.
En myöskään pysty sulattamaan räikeälle epäonnistumiselle naureskelua. Se mielestäni osoittaa, että urheilija joko kerjää sääliä tai on väärällä alalla.
Säälin ruikuttaminen on nimittäin ihan turhaa. Jokainen täysijärkinen katsoja ymmärtää alleviivaamattakin, ettei henkiseenkään lynkkaamiseen ole aihetta.
Raivopäinen juhlinta esimerkiksi tuikitavallisesta maalista on myös vastenmielistä ja vastustajaa halventavaa. Niin on myös se, että eleillä tai aluspaidan tekstillä viestitään jotain sisäpiirin juttua.
Oikeasti isot maalit ovat tietysti asia erikseen, mutta ylenpalttinen riehunta huutaa: ”Katsokaa, minä tein sen. Minä, minä, minä!”
Suorituksenaikainen tunne on epäilemättä yksi huippu-urheilun vaikeimmin hallittavia elementtejä. Ilman sitä urheilija ei millään saa itsestään irti kaikkea. Jos maratonjuoksijasta ei tunnu 35 kilometrin kohdalla juuri miltään, hän on juossut vain pitkää lenkkiä, jota hän varmaan jaksaisi jolkutella toisen mokoman.
Ei, sillä kyltillä pitää tuntea iloa, kunnioitusta, tuskaa ja pelkoa.
Rangaistuspotkun tuhrinut jalkapalloilija ei voi vain kohauttaa olkaansa ja lohduttautua ajatuksella, että ehkä ensi kerralla. Kenties seuraavaa kertaa ei koskaan tulekaan.
Potutus pitää voida lukea hänen silmistään. Jos niissä palaa kunnon liekki, valmentajakin tietää, että seuraavan pilkun se pelaaja pistää pussiin.
Yksilölajeissa mahdoton puhina ja ähinä kertoo tavallisesti hermostuneisuudesta. Paitsi että siihen menee ihan fyysistä energiaakin, keskittyminen ja oikean kilpailusuorituksen mielikuva rikkoontuu.
Poikkeuksiakin on. Yhdysvaltalainen kuulamies Adam Nelson oli muuten mitä leppoisin mies, mutta hänen valmistautuessaan työntöönsä kenenkään ei kannattanut mennä viiden metrin säteelle.
T-paidat lentelivät, ja tuskin ”Aatami” edes näki ihmisiä ympärillään.
Taannoinen jalkapalloilun MM-lopputurnaus näytti henkisen tasapainon merkityksen hyvin monelta kantilta.
Koko Portugalin joukkueelle tuntui menevän hiekkaa pimppiin, kun Cristiano Ronaldon polvi oli pipi.
Espanja oli tottunut olemaan monta vuotta maalin tahi parin karkumatkalla, mutta kun Hollanti otti siltä pallon pois, keinot loppuivat.
Englantilaiset tiesivät itsekin, ettei mopolla ajeta Etelänavalle, ja italialaiset tuntuivat miettivän jatkuvasti uusia käsienlevittelyliikkeitä.
Brasilialaisilla oli, niin hartaita katolilaisia kuin he ovatkin, epäjumala, joka luhistui. Hänen pelipaitansa tuominen välierän kansallishymniseremoniaan oli mitä räikein avuttomuuden osoitus muilta pelaajilta.
Argentiinalaiset psyykkasivat itsensä pienimuotoiseen raivoon, joka kumminkin pysyi aisoissa.
Loistava esimerkki sen tukahduttamisesta oli tapa, jolla Saksan Bastian Schweinsteiger vastaanotti lukuisat kolhut finaalissa. Ei niin pienintäkään provosoitumisen merkkiä.
Muu joukkue taas ei vilkuillut jatkoajalla vaihtopenkille, jossa Bastin silmäkulmaa hoivailtiin.
Jokainen Saksan pelaaja oli sinut itsensä, joukkuekavereittensa, valmennusjohdon ja vastustajan kanssa. Tyyneys kertoi keskittymisestä, jonka perustana oli jokaisen kiven etukäteen kääntäminen.
Itseluottamus oli rakennettu huippuunsa. Tunne sykki vahvana, mutta tekemistä ohjasi järki.
Suomalaisista urheilijoista lähimmäksi samanlaista tilaa on minun urheilutoimittaja-aikanani päässyt Valentin Kononen Göteborgissa vuoden 1995 kesällä. Tuloksena oli 50 kilometrin kävelyn maailmanmestaruus.
Vallu tuuletti ja juhli sitä, kuten teki Saksakin, tunteella, mutta samaan aikaan järjellä.
Tunne on siis urheilijalle kuin tuli: hyvä renki, muttei kovin kummoinen isäntä.