Aulis Sallisen Kullervo-ooppera perustuu Kalevalaan ja Aleksis Kiven näytelmään. Kari Heiskasen ohjaus herättää eloon väkevän tarinan veljesvihasta, kostosta ja rakkauden kaipuusta. Kapellimestari Hannu Lintu pitää taitavan orkesterin ja muhkean kuoron tahtipuikkonsa komennossa. Solistikunta on kautta linjan vakuuttava.
Olavinlinnan muurien sisällä pauhaavat vahvat tunteet, niin näyttämöllä kuin varmasti myös katsomossa. Aulis Sallisen Kullervo-oopperan symboliikka tunkeutuu iholle.
Psykiatri Hannu Lauerma on todennut, että ”kosto on ihmisyyden ydintä, eikä siinä ole mitään kummallista”. Kylmäävä ajatus, mutta juuri tähän ytimeen sukeltaa traaginen Kullervo.
Kullervoa, tuota kaltoin kohdeltua ihmisrauniota, orjaksi kahlehdittua, ajaa eteenpäin koston vimma. Isänsä ja setänsä välisestä veljesvihasta koston perinyt Kullervo sikiää katkeruutta, itsetuhoa ja alemmuudentuntoa.
Värisyttävää on, miten mikään teko ei näyttäisi häntä liiemmin liikauttavan. Kullervo kysyy itsekin: ”kuinka minusta tuli näin paha”.
Meidän aikamme pikku-Kullervot riehuvat yhtä lailla kriisipesäkkeissä kuin kouluyhteisöissäkin. Syrjäytyneisyys, pahoinvointi ja raakuus ovat oopperan syntyvuosista vain lisääntyneet.
Maukas välipala
Aulis Sallinen suo piinatulle Kullervolle lohtua äidinrakkaudesta ja ystävyydestä. Väkevä, uhoa ja raivoa sisältävä musiikki herkistyy näin myös kauniille melodialle.
Toisenlaista rakkautta kuvaa Kullervon suhde sepän nuoreen vaimoon, joka ivaa Kullervoa puolikkaaksi mieheksi, joka ei osaa naista tyydyttää. Loukattu mies vastaa väkivallalla.
Sallisen oivallus on istuttaa rehvakka Sokean laulajan kohtaus oopperaan.
Ylöjärveläissyntyinen Maria Ylipää astelee kiinnostavissa jalanjäljissä laulajan roolissa, Heiskasen versiossa tosin ilveilijäksi pukeutuneena. Alunperin Vesa-Matti Loirille kirjoitettu osa on taatusti toisenlainen Ylipään tulkintana. Hän onkin ensimmäinen nainen, joka esittää laulun sisaren turmelemisesta.
Ylipään kabareesiivu on soliseva puronuoma oopperan tummanpuhuvassa virrassa. Hänen luontevaa liikehdintäänsä ja sävykästä lauluaan on helppo katsoa ja kuunnella.
Ylipää sai keskiviikkona väliaplodit, joka kertoi poikkeavan välipalan maistuneen yleisölle.
Ajaton puvustus
Antti Mattilan lavastuksessa on kekseliäitä ratkaisuja. Yksi niistä on sälemäinen aita, jonka takaa kuoro pelmahtaa lavalle. Tapahtumat soljuvat neljän talon kehikoissa, joista yksi on Kullervon poltettu, noen mustaama koti.
Takaumat Kullervon elämästä ovat nekin onnistuneita. Heiskanen laittaa sekä pikkupoika Kullervon että aikuisen Kullervon raapustamaan seinään kostoa huutavat kirjaimet. Kostonkierre on loputon.
Ilkka Paloniemen, musiikkia tukeva ja näyttäviä kohtauksia maalaileva värimaailma on upea. Väkivalta roiskii seinät punaisiksi.
Riitta Anttonen-Palon ajattomassa puvustuksessa nykypäivä, Venetsian karnevaalit ja Ruotsin vallan aika astuvat kivisellä catwalkilla sulassa sovussa.
Komeat baritonit
Suomen Kansallisoopperan uuden toimitalon avajaisten siirryttyä, Los Angelesin oopperan pääjohtaja Peter Hemmings nappasi Kullervon kantaesityksen Amerikkaan. Elettiin vuotta 1992. Vasta seuraavana vuonna oli kotinäyttämön vuoro.
Savonlinnan Oopperajuhlien nykyinen taiteellinen johtaja Jorma Silvasti lauloi tuolloin Kimmon osan Jorma Hynnisen Kullervon rinnalla. Loistelias oli tuolloinen parivaljakko, mutta niin on Savonlinnan duokin.
Tommi Hakalan Kullervo ei ole Kari Heiskasen ohjauksessa mikään kalevalainen pellavapää. Päinvastoin. Hakalan ulkoinen look on ajattoman rähjäinen. Tämä kostaja voi kävellä vastaan missä päin maailmaa tahansa.
Komearaamisen Hakalan yhtä komea baritoni sopii oivallisesti Kullervon saappaisiin.
Oopperajuhlien kesän 2014 vuoden taiteilija Ville Rusanen debytoi lapsuudenystävä Kimmon roolissa. Tittelinsä taiteilija kantaa hienosti: Rusanen kuvittaa mielenterveytensä menettävän Kimmon maailmaa ihastuttavan taipuisalla äänellään.
Charmantti maestro
Katrihelenamainen, vaalea ja siniasuinen mezzosopraano Tuija Knihtilä on Kullervon äiti. Knihtilän ääni soi huikealla tavalla. Tätä herkkua olisi tahtonut lisää.
Selän kääntävän isän, Petri Lindroosin basso on hyvässä iskussa.
Tenori Aki Alamikkotervo on mainio metsästäjä niin äänellisesti kuin habitukseltaan. Vakuuttavia ovat myös Juha Kotilainen Untona ja Vuokko Kekäläinen hänen vaimonaan. Unton vaimossa on ripaus Kerjäläisoopperan rouva Peachumia, kaksinaamaista ja viinaanmenevää kerjäläiskuninkaan vaimoa.
Jenny Carlstedt on ”lämmin kuin nuori leipä” sepän viekoittelevana vaimona ja Reetta Haavisto suloisen viaton sisaren roolissa.
Koit Soasepp, Christian Juslin ja Nicholas Söderlund ovat aikuisten versio tutusta rosvokolmikosta Kasper, Jesper ja Joonatan. He eivät lakoa Kullervon jalkoihin niin kuin muu kansa. Tämäkin kohtaus on toteutettu vaikuttavalla tavalla.
Charmantti kapellimestari Hannu Lintu pitää taitavan orkesterin tahtipuikkonsa kärjessä ja muhkeasti jylisevän oopperakuoron käsissään
Lohdullinen loppu
Kari Heiskasen ohjauksen loppuratkaisu tuo mieleen tarujen Feeniks-linnun, joka syntyy uudelleen puhdistavasta tulenliekistä.
Kullervo ei kuitenkaan tee Feeniksin tavoin polttoitsemurhaa, vaan hän avaa oven kohti puhdistumista ja uudistumista. Esityksen loppu on jollain tapaa lohdullinen. Jungilaisen käsityksen mukaan ulospäin avautuva ovi kuvaa avautumisen tarvetta ja sisäänpäin kääntyvä ovi kertoo tarpeesta tutkia omaa sisintään.
Nämä molemmat tunteet vellonevat Kullervon mielessä hänen tarttuessaan ovenkahvaan huoneessa, jonka seinällä kirkuu verenpunaisena sana ”kosto”.
Heiskanen kääntää selän koston periytymiselle, käskee Kullervon hyväksymään oman rikkinäisyytensä ja kantamaan tekojensa seuraukset.
Kommentointi on suljettu.