Taas oli yksi talvi takanapäin. Keväästä kertovat höyryävät lantakasat pelloilla ja poistetut lumiaidat, siltä yhdeltä ainoalta suoralta ja aukealta tienpätkältä, joka vei pohjoiseen tai etelään. Taivas hehkui punaisena iltapäivän auringosta. Maailmanloppua ennustaa, sanoivat.
On rippikoulukevät ja harjoittelujakso ensimmäiseen palkalliseen työpaikkaan, keskuksen puhelinvälittäjäksi. Ei maailma voi vielä loppua, olen vasta alussa. Tänään viisikymmentä vuotta myöhemmin kevään tulosta kertoo suuri puukuorma autotallin takana. Jo kymmenes sellainen. Sirkkeli on talven ollut peitettynä ja lumen alla, ihan omalla alustallaan. Siihen viereen on isäntä Kyrönlahdesta siististi laskenut rungot. Kauniin valkoiset, jäiset koivut, haavat ja männyt. Tänä vuonna on sekapuuta.
Männyn tuoksua rakastan. Kun pölkyn nostaa terälle, joka halkaisee puun, sitä tuoksua ei sillä hetkellä voita mikään. Siinä hetkessä laukeavat lapsuuden muistot.
Koti männikössä, isän kanssa koetut risusavotat, nokipannukahvit nuotiolla, inisevät hyttyset. Isän opetukset, kuinka pinotaan, jotta pystyy pystyssä. Meillä pinotaan pitkän autotallin seinustalle, siinä ne auringonpaisteessa kuivuvat. Kuivuvat ja kutistuvat.
Jonain aamuna pino löytyy kauniisti laonneena hangesta, ja ei kun alusta. Puupuuhia riittää muutamiksi viikoiksi. Iltaisin saunotaan, kipeät paikat rasvataan ”lapinmuorin” voiteella, unta ei tarvitse houkutella. Seuraavana aamuna taas pinolle. Vuosirenkaita laskemaan, tutkimaan koivun tuohta. Löytyykö kuvaa, jonka luonto siihen piirtänyt? Usein löyytykin, mielikuvitus auttaa.
Olen samalla aaltopituudella Roopen lapsenlapsen kanssa. Etsimme yhdessä kattopaneeleista, kivistä, pilvistä, milloin mistäkin kasvoja, eläimiä, enkeleitä, ja löydämme.
Näihin keväisiin päiviin kuuluvat iloiset kädenheilautukset tieltä. Kevät on tullut, ne kertovat. Mustarastas ja sirkkeli laulalvat. Meillä on kuulosuojaimet.
ISÄN TYTTÖ
Lue myös:
Lukijan kirjoitus: Isä sano, että ei, eikä siittä sitte enempää
