Moision koulun pihassa seisoo kiintoisa poikakaksikko. Toisella pojista on kiikarit kaulassa, ja toinen pitelee valtavalla objektiivilla varustettua kameraa. Toverukset tähyävät harrastuksekseen harvinaisia lintuhavaintoja. Harvinainen näky he ovat itsekin, sillä nuoria lintuaktiiveja ei ole joka sormelle.
Lintubongarit. Keski-ikäisiä miehiä, jotka iän kartuttua innostuvat ostamaan lintukirjan. Kenties puuhaa kaipaavia eläkeläisiä. Tässä varsin yleinen käsitys lintuharrastajista.
Ylöjärveläisten Niklas Paulaniemen, 15, ja Valtteri Salosen, 13, mukaan ikäoletus pitää paikkansa.
– Lintupaikoilla keski-ikä on 40–50 vuotta, Paulaniemi heittää.
Nuoria harrastajia saa etsiä kiikarien kanssa. Pojat arvelevat olevansa Ylöjärven ainoat nuoret lintuaktiivit.
– Pirkanmaalla alle 25-vuotiaita harrastajia on ehkä alle kymmenen, kaksikko arvioi.
Nuorissa on toivo
Vaan kyllä nuorikin voi tempautua tähyämään lentäviä.
– Harrastukseni alkoi neljä- tai viisivuotiaana lintukirjaa katselemalla, Paulaniemi kertoo.
Salonen kävi pikkuisena isänsä kanssa lintutorneilla.
– Silloin heräsi pieni kiinnostus. Kun tapasin Niklaksen, siitä se räjähti.
Kaksikko tuumii, että nuoren on kipinän saadakseen elettävä ympäristössä, jossa ollaan muutenkin tekemisissä luonnon kanssa.
– Ei se nuorille yleensä itsestään synny, Paulaniemi näkee.
Vanhahko lintuväki ottaa nuoret vastaan ilomielin.
– Nuoria tuetaan. Nuoret ovat toivo, Salonen selittää.
Joskus nuoret onnistuvat tuomaan touhuun uutta näkökulmaakin. Esimerkiksi taannoisella retkellä tunturihaukka oli huonosti näkösällä, joten Salonen keksi kiivetä lähellä olevan rakennuksen katolle. Siitäpä sitten vanhat miehet perässä.
– Vähän rämäpäisyyttä siihen hommaan, Paulaniemi virnistää.
Toisaalta kuvioiden uudistaminen ei käy nuorilta noin vain. Vanhat tuppaavat suhtautumaan heihin poikasina.
– Yllättävän vaikeaa on vaikuttaa isoihin asioihin, Salonen toteaa.
Bongaus ymmärretään väärin
Lintubongauksesta elää toinenkin sitkeä mielikuva. Bongausta pidetään taivaalle tähyämisenä, havaintojen kirjaamisena, tavallisen talitintin huomaamisena takapihalla.
Mutta käsitys osuu harhaan.
Edellä kuvailtu on lintuharrastamista. Bongaus on vain osa sitä.
Bongauksen ideana on, että ensin joku tekee erikoisen havainnon – näkee vaikkapa harvinaisen lajin, lajin erikoisessa paikassa tai lajin poikkeukselliseen vuodenaikaan. Tämä on spottaus.
Spottaaja ilmoittaa havaintonsa, ja muut saavat sen vaikkapa sähköpostiin. Nämä lähtevät etsimään lintua, siis samaa yksilöä, samasta paikasta. Kun joku näkee spotatun linnun, kyseessä on bongaus.
– Muuttavan yksilön voi bongata muuallakin kuin ensi havainnon paikalla, jos sen reitti tiedetään, pojat lisäävät.
Luulisi olevan mahdotonta tietää, että bongattu yksilö on sama kuin spotattu. Mutta poikien mukaan on epätodennäköistä, että harvinaisen havainnon jälkeen samalle paikalle sattuisi toinen samanlainen harvinainen yksilö.
Harrastajat kirjaavat bongauksensa nettiin. Niistä kertyy pisteitä.
Harvinaiset havainnot on todistettava tarkoin kuvauksin. Asiantuntijat rariteettikomiteassa hyväksyvät tai hylkäävät ne.
– Se kyllä paistaa, jos valehtelee havainnon ja kirjoittaa kuvauksen suoraan lintukirjasta, Salonen sanoo.
– Eikä tässä halua huijata. Se on säälittävää, kaveri napauttaa.
Viime vuonna Paulaniemi näki kolmanneksi eniten lajeja Suomessa. Pinnojen keräily ei kuitenkaan ole virallinen kilpailu, vaan kyse on lähinnä kilvoittelusta.
Kaikenlaisia havaintoja, siis muitakin kuin bongauksia, voi niin ikään kirjata nettiin.
– Suurimmaksi osaksi lintuharrastus on spontaania tarkkailua, Paulaniemi korjaa käsityksiä.
– On sellaisiakin, jotka ovat pelkkiä bongareita, toveri lisää.
Odotus kutkuttaa
Pojat näkevät lintuharrastuksen suolan sosiaalisuudessa, harvinaisten lintujen näkemisessä ja kisailussa.
– Jos näkisin uuden tai harvinaisen lajin ja jos muut eivät pääsisi iloitsemaan havainnostani, en saisi siitä yhtä paljon iloa irti kuin jakamalla sen, Salonen selittää.
Kihelmöivän odottava tunnelma kaappaa mukaansa.
– Voi nähdä jotain sellaista, jota ei ehkä enää koskaan näe. Ja aina on sellainen fiilis, että kohta voi löytää sen, jota muut tulevat bongaamaan, Salonen hymyilee.
Epäilevät niilot ihmettelevät, kuinka sama lintujen tähyäminen jaksaa innostaa vuodesta toiseen. Vaan hommapa ei ole yksitoikkoista. Lajit, paikat ja tilanteet vaihtelevat.
– Aina on uusi päivä, Paulaniemi sanoo.
– Jos en ole nähnyt töyhtöhyyppää moneen kuukauteen, tulee sen nähdessäni keväinen fiilis. Vuodesta toiseen jaksaa siksikin, että talven aikana ehtii unohtaa paljon, Salonen selittää.
Moni nauttii tavallistenkin lintujen seuraamisesta, varsinkin jos siitä on hyötyä tutkimukselle.
– Tässä tavoitellaan onnistumisen fiilistä. Voi nähdä mitä vain! Salonen hihkaisee.
Kiikarien ja kameran kera
Paulaniemi on perinteinen kiikarit kaulassa ja vihko kädessä liikkuva lintuharrastaja.
Bongaamaan hän lähtee, kun on jotain jännää tarjolla.
– Jos nyt tulisi ilmoitus kovasta lajista Nokian Pyhäjärveltä, lähtisin saman tien, hän virnistää.
Kuvioon kuuluu myös tavallisia linturetkiä.
Paulaniemi kirjaa kaikki havaintonsa vihkoon. Nettiinkin hän on ahkera listaamaan näkemäänsä.
Salosella kiikarien ja vihkon kombo täydentyi kameralla, kun poika kiinnostui kuvaamisesta.
Valokuvaus tuo harrastukseen ilmaisullisen ulottuvuuden, mutta se auttaa myös tunnistamaan lajeja.
Ajan mittaan harrastuksen painopiste on kallistunut kuvaamiseen päin.
– Enemmän harmittaisi, että jäisi hyvä kuva saamatta, kuin se, että jäisi harvinainen lintu näkemättä.
Yhteinen juttu
Lintujen tarkkailu tiivistää toverusten ystävyyttä.
Pojat liikkuvat paljon yhdessä niin kaksistaan kuin lintuporukoissa. Yhteistä puhuttavaa riittää.
Harrastus on lähinnä toverusten keskinäinen juttu. He eivät juuri tuo sitä esiin koulussa, sillä touhu ei ole nuorten silmissä erityisen katu-uskottava. Hyvät kaverit eivät pidä kaksikkoa tosissaan pilkkanaan, mutta joskus hekin kyselevät harrastuksesta hämmästellen, jotta ymmärtäisivät sen jujun.
– Mutta kaveri, joka ei ymmärtäisi tällaista harrastusta, ei olisi mikään kaveri, Salonen kuittaa.
