Nyt, kun on jo useampi viikko eletty poikkeusoloissa, alkaa olemassa olevaa arkea katsoa lintuperspektiivistä, vähän ulkopuolisena ja vähän hämmentyneenä. Ihan niin kuin vedellä on taipumus tehdä uomansa, mihin se sitten on päättänytkin virrata, taitaa ihminenkin löytää aina tapansa elää omaa elämäänsä, olosuhteista huolimatta, oman näköisenä.
Meillä on kotona kaksi etänä: minä ja lukioikäinen poika. Mies käy normaalisti töissä. Tai normaalisti ja normaalisti, koskaan hän ei ole tehnyt niin paljon ylitöitä kuin nyt: pitkää päivää arkena ja useita viikonloppuja sorvin ääressä, metallimies kun on.
Intohimoisena kiekkoäijänä, niin valmentajana kuin pelaajana, oli totaalinen shokki, kun jääkiekon sarjat ja -hallit panivat pillit pussiin kertaheitolla maaliskuun puolivälissä. Juuri sillä viikolla oli työnantajan toimesta Firstbeat-sensori rinnassa ja myöhemmin sensorin lukemia purettaessa näkyi selvä stressipiikki jääkiekon loppumisen takia. Pelkäsi varmaan ressukka, että nyt on oltava kotona enemmän. Mutta eipä hätää, onneksi työnantaja tarjosi sopivasti ylitöitä ja golfkentälle on päässyt purkamaan suurempia paineita pidellä mailaa kädessä.
Lopputuloksena miestä ei ole näkynyt yhtään sen enempää kotona kuin normaalistikkaan. Niin ja nyt, kun hän ei pääse avantosaunaan, käydään avannossa ilman saunaa, paitsi enää ei ole edes sitä avantoa. Itse en ole kyllä tähän saunattomaan avantoon pystynyt vielä menemään, niin avantouimari kuin olenkin.
Lukioikäinen ilmoitti heti etäopetuksen alkaessa siirtyvänsä kokonaan mökille koronan ajaksi. Kahden perussairautensa takia kuuluu siihen riskiryhmään, jolle media luki heti alkuunsa madonluvut ja varman teho-osastopaikan ja todennäköisen päivien päättymisen koronaan sairastuessa.
Kahden yön jälkeen tuli mökiltä viesti: ”Koska mut haetaan pois?”. No, kyllä se siellä sitten viihtyi melkein kaksi viikkoa, eikä tosin yksin vaan isovanhempiensa kanssa. Kotiin palattuaan on kiitettävästi ankkuroinut itsensä omaan huoneeseensa. Nykynuoriso osaa aika hyvin hoitaa sosiaalisia suhteitaan myös virtuaalisesti.
Itse olen ajatellut, että saman ikäisenä olisin ollut aivan romuna, jos olisi ollut elämän kesä edessä ja kaikki kiva peruttu, kuten Ruisrock. Äiti-ihmisenä en voi olla kuin tyytyväinen Ruissin peruutumiseen, jotain hyvää tästäkin taudista.
Itse olen siirtynyt näiden viikkojen aikana etätöihin makuuhuoneen nurkasta keittiönpöydän ääreen. Työpäivän aikana olen tuijotellut pihalla matoja repiviä rastaita, väriään vaihtavaa oravaa ja mustarastaspariskuntaa. Lukioikäisen kanssa homma on synkannyt etäpäivinä ihan hyvin.
Hän ilmoittaa, että lounas pitää olla klo 10.50 ja kahvi klo 13.05. Maanantaina meillä syödään mustamakkaraa ja perjantai on puuropäivä, jotain perinteitä pitää tässäkin ajassa olla.
Lukioiden etäopetukset ovat muuten ihan järkyttävän puuduttavia. Omalla sivukorva-kokemuksella voin jakaa tunnit kahteen osaan: niistä mistä en ymmärrä yhtään mitään, kuten pitkän matikan ja fysiikan tunnit.
Toinen osa on se, mihin kuuluu mm. etiikka. Miten voidaan yksinkertaista asiaa vääntää ja kääntää sataan suuntaan, eikä tule mitään valmista? Ja miksi opettajille ulosantiin ei kiinnitetä enempää huomiota? Jos yksityisenpuolen työelämässä olisi noin puuduttavia paapattajia luennoimassa, niin keikat olisivat aika vähissä…
Oma liikuntamuotoni on siirtynyt kuntosalin ja ryhmäliikuntatuntien jäätyä pois Suomen metsiin niin kuin monen muunkin. On kerrassaan onni, että tätä poikkeusaikaa käydään tässä vuoden ajassa, eikä marraskuussa.
Mielenkiinnolla myös odotan sitä, miltä tämä aika näyttäytyy vuoden tai viiden vuoden päästä. Ihan varmasti tästä ajasta löytyy myös niitä hyviä hetkiä, jota hieman haikeana muistelemme.
