Hylätyissä kaivoskuiluissa aika on pysähtynyt 1960-luvulle. Veden täyttämissä käytävissä vallitsee rikkomaton rauha – tänne eivät turistilaumat jonota. Iso osa sukelluksen harrastajistakaan ei kouluttaudu sukeltamaan kiven sisässä.
Viime vuosisadan puolivälin molemmin puolin Viljakkalan Haverissa kaivettiin kultaa. Malmipitoista kalliota räjäyteltiin, porattiin ja louhittiin, kaasulamput valaisivat kaivoskuilujen kimaltavia seinämiä, mainarit huutelivat toisilleen suomeksi ja välillä venäjäksikin: kaivoksella työskentelivät aikanaan myös sotavangit.
1960-luvulla kuiluihin laskeutui hiljaisuus. Malmivaunut pysähtyivät, tikapuut ja köydet jäivät niille sijoilleen. Pölyn laskeutuessa ja pumppujen sammuessa pohjavesi alkoi nousta kuiluihin vallaten lopulta koko kaivoksen. Siitä lähtien käytävissä on vallinnut täydellinen hiljaisuus.
Hylätyn kultakaivoksen pysähtyneisyydestä pääsee nauttimaan ainoastaan sukeltamalla. Haverin Kaivossukeltajat ry:n puheenjohtaja Lauri Marjamäki kertoo, että kiven sisällä sukeltaminen on vangitsevan kokonaisvaltainen elämys, jota ei mistään muualta saa.
– Kun leijuu painottomana kultakaivoksen eri väreissä kimaltavissa käytävissä, kaikki muu maailma unohtuu. Siellä ei todellakaan tule harmiteltua arkisia huolia, Marjamäki tiivistää lajin viehätyksen.
– Olen harrastanut luola- ja kaivossukellusta nyt seitsemän vuotta, enkä ole huomannut kyllästymisen merkkejä.
Puu kestää, rauta ei
Haverissa riittää sukeltajille tutkittavaa ja ihailtavaa. Edelleen erilaiset kivilajit vuorottelevat kaivoksen seinämissä, ja monin paikoin käytävät kimaltavat sukelluslampun valossa. Enimmäkseen kimallus on kissankultaa, mutta joukossa on toki edelleen myös aitoa kultaa.
Aikoja sitten päättyneestä kaivostoiminnasta on paljon merkkejä. Käytäviä tukevat puurakennelmat ovat säilyneet hapettomassa tilassa hyvin, metallit ovat ruostuneet ja hapertuneet olemattomiin.
Kaivokseen on useampi sisäänkäynti eri tasoille, ja käytäviä kulkee joka suuntaan 35 metrin ja 80 metrin syvyydessä. Sukellettavia käytäviä on ainakin kilometrin verran, vaikka avomontun räjäytysvaiheessa syntyneet sortumat ovat tukkineet osan käytävistä.
– Jos jossain on pieninkään sortumavaara, sinne emme mene. Tässä lajissa turvallisuus menee kaiken edelle, Lauri Marjamäki korostaa.
Turvallisuuteen vaikuttaa oleellisesti näkyvyys. Syvemmällä kaivoksessa vesi on kirkasta ja näkyvyys hyvä, mutta ylemmässä, 35 metrin syvyydessä sijaitsevassa käytävässä leijuu välillä vettä samentava sakkakerros.
– Tietääkseni sakka johtuu kemikaaleista, joilla on parannettu veden laatua siinä vaiheessa, kun kaivos on pariinkin kertaan tyhjennetty ja kaivamista on jatkettu uudelleen. Sitä emme tiedä, miksi sameus välillä vaihtelee. Ehkä pohja- ja sadevesi kohtaavat juuri tuossa 35 metrin syvyydessä, ja niiden raja välillä muuttuu, Marjamäki pohtii.
Louhos ei sovi aloittelijalle
Kaivossukeltajien lisäksi Haverin 60 metriä syvässä avolouhoksessa harjoittelevat myös tekniikkasukeltajat. Kun avosukelluksesta on kokemusta riittävästi, voi siirtyä opiskelemaan kaivossukellusta.
Sukelluksen peruskursseja Haverissa ei pidetä.
– Jyrkkäreunainen louhos olisi vaarallinen paikka lajia vasta opettelevalle. Yleensä perusasiat harjoitellaan uima-altaassa ja sitten siirrytään mataliin luonnonvesiin, Haverin sukellustoimintaa hallinnoivan yhdistyksen puheenjohtaja Lauri Marjamäki kertoo.
– Sukeltaminen kaivoksessa, josta ei ole suoraa yhteyttä pintaan, edellyttää sukeltajalta erilaisia taitoja ja koulutusta kuin avosukellus. Se vaatii myös erilaista henkistä kanttia, ja jos ajatus luolaan menosta ei tunnu hyvältä, kannattaa pysyä avoveden puolella, Lauri Marjamäki toteaa.
Kaivoksessa ei ikinä sukelleta yksin vaan aina tiiminä. Sukellus myös suunnitellaan huolella etukäteen, jotta mukaan tulee varmasti oikeat varusteet ja riittävästi oikeanlaista hengityskaasua.
– Sukelluksen suunnitteleminen on osa sitä pihviä. Mietimme reitin, kuinka syvällä sukelletaan ja kuinka pitkään. Reitti ratkaisee, millainen varustus pitää olla. Sukeltamisen jälkeen tarkistetaan, miten suunnitelmassa pysyttiin. Kaikki tämä on osa rutiinia, jota harrastuksessa kehitetään.
Perussukelluksessa kiven sisässä kuljetaan yleensä pari, kolme sataa metriä ja saman verran takaisin. Käytävillä on kapeitakin kohtia, mutta yleensä missä tahansa pääsee kääntymään ympäri. Liikkuminen on kuitenkin hidasta, joten pidemmällä retkellä saatetaan käyttää vedenalaisia ”skoottereita”, joilla matka taittuu nopeammin.
Haverissa käy sukeltajia säännöllisesti lähinnä Pirkanmaan alueelta, mutta erilaisissa koulutuksissa osallistujat voivat olla kaikkialta Suomesta. Lauri Marjamäen mukaan Suomen vastaavat sukellettavat kaivokset pystyy laskemaan yhden käden sormilla.
Entisessä kultakaivoksessa on edelleen kultaa, ja silloin tällöin alueella tehdään koeporauksia. Jos kullan maailmanmarkkinahinta nousee tarpeeksi, Haverin kaivos saatetaan joskus avata uudelleen.
– Se olisi kaivossukeltajien kannalta todella huono juttu! Onneksi kaivoksen uudelleen avaaminen ei onnistu noin vain sormia napsauttamalla, eli en pidä sitä kovin todennäköisenä, Lauri Marjamäki sanoo.
