Ylöjärveläiskaverukset Ada-Sofia Jokinen ja Anni Lehtinen näppäilevät kannelta nykypäivään. Soitin ei ole heille homehtunut eilispäivän vempele. Se istuu mainiosti nykyaikaan mutta tarjoaa toki historiankin havinaa. Ja kilpailu – se vasta palkitseekin.
Kaikki alkoi mummosta. Tai mummoista.
Kipinä kanteleen soittoon tarrasi niin Ada-Sofia Jokiseen kuin Anni Lehtiseen mummon lennättämänä.
– Olin kahdeksan, kun mummi osti minulle synttärilahjaksi viisikielisen kanteleen. Aloin rämpyttää sitä ja sitten tajusin, että sen soittoahan voisi harrastaa, Lehtinen tarinoi.
– Minun mummoni puhui minulle paljon kanteleen soittamisesta. Kerran sitten sanoin äidille, että voisin harrastaa sitä. Olin kai ensimmäisellä luokalla, kun aloitin, Jokinen muistelee vieressä.
Kanteleen imago on kirkastunut
Tyttöjen niskaan ei kuitenkaan ole ropissut pilkkaa, että heidän harrastuksensa olisi mummoutunut muinaisjäänne tai epätrendikkään tympeä.
– Ihan mahtavaa, tyttöjen soitonopettaja Noora Laiho hihkaisee kuullessaan tämän.
– Minua nimittäin ala-asteella vähän ilkuttiin – pojat varsinkin ilkkuivat, hän jatkaa.
Päinvastoin kaikki aikuiset ovat suhtautuneet ilahtuneesti kuullessaan tyttöjen harrastuksesta. Lapset ovat joskus hämmästelleet, mutteivät sen vuoksi, että katselisivat harrastusta nenänvartaan pitkin, vaan siksi, etteivät välttämättä tunne tätä hyvin.
– Kantelelaatikkoa saatetaan ihmetellä. Mietitään, mitä sen sisällä on, opettaja komppaa.
Laiho toteaakin, että mielikuvat kanteleesta ovat viime vuosina muuttuneet roimasti positiiviseen suuntaan. Vaikka hän opettaa paljon, ei hänen korviinsa ole kiirinyt, että oppilaiden harrastusta olisi vähätelty.
– Soitonopettajat ovat tehneet paljon töitä kanteleen imagon muuttamiseksi. Enää ei vallitse mielikuva Suomi-pipo päässä kanteleen ääressä istuvasta henkilöstä, yleensä vanhasta miehestä. Ei Väinämöisessä ole meille mitään pahaa. Hän on meille iso esikuva ja sankari, mutta ehkä mielikuvaa on syytä muuttaa toiseen suuntaan, opettaja sanoo.
Viime vuosina on ollut havaittavissa jonkin sortin perinnebuumia: historia on taas pop, retroilu elää ja perinteistä ammennetaan. Onko tämä osaltaan muuttanut mielikuvia kanteleesta?
– Kyllä varmasti, Laiho arvioi.
Hänen opetuksessaan perinne ei kuitenkaan näy paljon, sillä hän opettaa taidemusiikkia eikä niinkään kansanmusiikkia. Kukaan oppilaskaan ei ole tullut Laihon tunneille siksi, että haluaisi oppia soittamaan kansanmusiikkia.
– Mutta kyllä tunneillani välillä soitetaan sitäkin, opettaja huomauttaa.
Vaikka luotsi itse nojaa vahvasti taidemusiikkiin, hän pitää kovasti ainakin uudesta kansanmusiikista. Perinteet ja kansanmusiikki ovat hänelle ennen kaikkea tärkeä pohja, jota ilman nykykantelemusiikkia ei olisi.
– Sen päälle on hyvä rakentaa.
Kansanmusiikissa on potentiaalia
Perinteet ja kansanmusiikki ovat löytäneet tiensä myös nykyiseen populaarikulttuuriin ja musiikkigenreihin.
On Lauri Tähkää, Värttinää, Kuunkuiskaajia ja folkrockin monenmoisia muotoja. Perinne ei näy bändien tuotannossa pelkästään musiikillisina vaikutteina; esimerkiksi Amorphis nojaa progressiivisen metallimusiikkinsa sanoituksissa Kalevalan tarinoihin.
– Tämä on ihan mahtava juttu, Laiho hymyilee.
Hänen mielestään kansanperinteen eläminen nykykulttuurissa pitää Suomen omaa juttua jaloillaan.
– Se auttaa myös mielikuvien muutoksessa. Nuorisokin oppii ymmärtämään ja arvostamaan perinnettä.
Myös Jokinen ja Lehtinen myöntävät, että ilmiö on ihan inspiroiva juttu.
Opettajan mielessä ei verso lainkaan puritaanisuutta: kansanmusiikki saa uudistua.
– Kaikki muutos on hyvästä. Nykypäivän ei pidä olla kapeakatseinen. On vain hyvä, että kansanmusiikki lähtee rönsyilemään.
Niin Laiho kuin tytöt uskovat, että kansanmusiikista on vaikka mihin.
– Minusta on aina hienoa, kun kansanmusiikkiamme viedään Suomen rajojen ulkopuolelle, opettaja sanoo.
Luotsin mielestä kansanmusiikkia voi yhdistää mihin musiikkityyliin tahansa. Hetken mietittyään hän visioi, että sitä kelpaisi viedä vaikka sirkukseen tai reiveihin.
– Joskus kanteleen soittaja on ollut sinfoniaorkesterin solistina. Sitä toivoisin lisää. Ja olisihan hienoa, jos vaikka Madonnan levyllä olisi joskus kanteletta, hän virnistää.
Kolmikko toivoo, että kantele vahvistaisi jalansijaansa yhä.
– Se voisi näkyä vaikka telkkarissa ja radiossa, Jokinen tuumii.
Tytöt toivoisivat, että kansanmusiikista kerrottaisiin myös koulussa.
– Kanteletta voisi nostaa esiin vielä enemmän bändisoittimena, opettaja maalailee.
Kisaviettiä ja esiintymisintoa
Pientä lisävääntöä soittoharrastukseen ruuvaa mittelöiminen.
Tyttökaksikko osallistui viime kesänä Tampereen kansainvälisiin kantelekilpailuihin. Se pokkasi sarjassaan, 1.–4.-luokkalaisten Kantelekimarassa, taiturin tittelin. Arvosteluasteikkona oli musikantit–taiturit–mestarit.
Tytöt saivat erikoispalkintona liput Pikku Kakkosen konserttiin Tampere-taloon ja pääsivät mittelön jälkeen radioon soittamaan.
– Konsertissa oli kivaa, vaikka siellä olikin aika paljon pikkulasten juttuja, Jokinen kiittelee.
– Oli koko ajan kaikkea kiinnostavaa. Siellä oli ihan erilaista kuin telkkarin Pikku Kakkosessa, Lehtinen lisää.
Menestys maistui makealta niin tytöistä kuin opettajasta, olihan takana paljon harjoittelua, jännitystä ja jopa hymyilemisen treenaamista.
Tytöt kokevat mittelöinnin mielekkääksi: Lehtinen nauttii kisaamisesta ja Jokinen esiintymisestä.
Kilpailuihin saapui satoja kanteleen soittajia. Laiho ei kuitenkaan osaa arvioida, kuinka yleinen harrastus Suomen kansallissoittimen näppäily on.
– Mutta määrä on kasvanut ihan hirveästi siitä, kun olin pieni. Joskus kaikki suomalaiset kanteleen soittajat tunsivat toisensa, koska heitä oli niin vähän, opettaja sanoo ja toteaa, että tänä päivänä asia on toisin.
Suomen periferiaan pesiytyneestä harrastuksesta ei silti ole kyse.
– Japanissa, Virossa, Latviassa, Liettuassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa, opettaja listaa yleisimpiä ulkomaita, joissa kielisoitinta heläytellään.
Kanteleen tien Japaniin Laiho jopa tuntee. Suomalainen kanteleen soittaja Eva Alkula lähti maahan vaihto-oppilaaksi, opetti siellä paikallisia, ja nämä levittivät taitoa.
Tiukasti kiinni harrastuksessa
– Hyvää mieltä ja iloa, kuuluu kuin yhdestä suusta, kun tytöiltä kysyy, mitä kanteleen soitto heille antaa.
Kaksikko on kokeillut muitakin soittimia, mutta kantele on vienyt voiton.
– On kiva soittaa kansallissoitinta. Kanteletta voi myös aika helposti kantaa, Jokinen tuumii.
Tytöt ihailevat kanteleen kaunista sointia.
– Siitä saa niin paljon eri ääniä, Jokinen selittää.
Soittaminen imaisee tytöt mukaansa ja saa heidät unohtamaan kaiken muun. Kummallekin harrastus on tosi tärkeä osa elämää – jopa niin tärkeä, että on mietittävä, viekö ykkössijan soitto vai intohimoja kirvoittava hevosharrastus tai ihana tanssi.
Kumpikin aikoo pitää tiukan otteen harrastuksestaan. Ajatus soitosta ammattina ei sekään ole mahdoton.
Ja kenties perinnesoittimelle löytyy uusia uriakin.
– Ehkä voisin tehdä vaikka elokuvatunnarin, Lehtinen sanoo ja väläyttää hymyn.