Piipahdin toissa lauantaina Hämeenlinnassa erittäin mielenkiintoisessa seminaarissa. Yleensä välttelen kaikenlaisia kokouksia, palavereja ja seminaareja, koska haluan nukkua yöllä enkä torkkua päivällä, mutta Tarmon järjestämän iltapäivän teemana oli henkinen valmennus ja valmennuksen sudenkuopat.
En muista tarkalleen, mitä mieltä Seppo Räty edellisessä elämässään oli henkisestä valmennuksesta. Todennäköisesti hän suhtautui siihen yhtä suurella lämmöllä kuin oopperaan, mutta varmasti hän on nyt nykyisessä elämässään, muun muassa Oona Sormusen valmentajana, joutunut toteuttamaan sitä joko tietoisesti tai tiedostamatta.
Suomen nopein nainen Hanna-Maari Lehtola puhui keskittymisen merkityksestä ja sen opettelemisesta. Pikaviestin SE:tä edelleen hallussaan pitävät Joni Rautanen ja Hannu Hämäläinen taas rakentelivat sudenkuoppia.
Kummassakin esityksessä nostettiin esiin sana kupla, mutta täysin vastakkaisissa merkityksissä. Puhe ei ollut saippuakuplista eikä kiekkoliigan kärkipäähän yllättäen kimmahtaneista joukkueista, joille arki koittaa viimeistään tammikuussa, vaan olotilasta, johon urheilija pääsee tai joutuu.
Latvala pujahti kuplaansa omasta tahdostaan Kazanin universiadeissa todettuaan 200 metrin finaalin alkuverryttelyssä, että jalat painavat tonnin, ja oikeastaan hänen mielensä tekisi lähteä hotelliin peiton alle.
Alla oli satasen alku- ja välierät sekä finaali ja kakkosen alku- ja välierät. Hyvin oli mennyt, mutta bensa oli juuri sillä hetkellä vähissä.
Mutta kun ”Hantalla” sattuu olemaan uunituoreet psykologian maisterin paperit, hän ratkaisi ongelmansa toisella tavalla. Hän unohti armoa huutaneet koipensa ja keskittyi niihin asioihin, jotka juuri silloin tuntuivat olevan mallillaan: teknisiin pikkusasioihin, jotka 200 metrin viimeisillä 50 metrillä voivat ratkaista koko potin.
Hän myös meni kuplaansa, omaan pienoismaailmaansa, joka ei ole sidonnainen aikaan, paikkaan eikä kehon tuntemuksiin. Sitä Hanna-Maari ei kenellekään paljasta, mitä hän siellä touhusi, mutta varmaankin aivan samaa kuin Jelena Isinbajeva höpöttäessään ennen hyppyä seipäälleen.
Sitten soikin pilli, ja lähtölaukauksesta 22,98 sekunnin päästä ”Hantta” ylitti maalilinjan ennätyksellään universiadihopeaa voittaneena, hyvin tyytyväisenä urheilijana.
Rautanen ja Hämäläinen muistelivat pikaviestimaajoukkueen Teneriffan-leiriä vuoden 2010 kevättalvella. Menossa olivat Barcelona-projektin tärkeimmät kuukaudet, ja kaikilla oli sata lasissa.
Rautanen ei tiennyt, että hänellä olisi urheilu-uraa jäljellä kutakuinkin tasan vuosi. Sitten tulisi vakava lonkkavamma, joka estäisi juoksemisen.
Hän katseli vuokratalon terassilta, kuinka hienosti ilta-aurinko paistoi Playa de las Américasin rantakaduille. Joni mietti, pitäisikö lähteä jollekin terassille juomaan kupillinen kahvia.
Hän ei lähtenyt, vaan jäi kämpälle ravistelemaan takareisiään. Muun muassa sen valinnan hän tekisi toisin, jos nyt saisi takaisin sen kevään, vaikka EM-projekti tuottikin finaalipaikan ja SE:n.
– Elin kuplassa, joka oli kuin elämä pienoiskoossa, mutta jossa tunne oli potenssiin tuhat. Olin varmaankin urheilullisesti unelmavalmennettava, mutta rentouden ja perfektionismin välisessä suhteessa ihannetilanne löytyy puolivälistä, Rautanen pohti.
Hän myönsi, että uran päätyttyä ei ympäriltä löytynyt minkäänlaista tukiverkkoa. Sitä ei ollut mahtunut hänen kuplaansa.
Hämäläisen on pitänyt rakentaa elämänsä kaksi kertaa uudelleen. Ensin piti leikata lonkasta kasvain, ja sitten todettiin imusolmukesyöpä.
– Olen kohdannut tilanteita, jossa jokin muu päättää asioistani, Hämäläinen kiteytti.
Hän toivoi, että urheilijat rakentaisivat urastaan matkan, jossa matkanteko on päämäärää tärkeämpää. Kun matkan varrella muistaa pitää huolta yhteisöllisyydestä, matka synnyttää toinen toistaan mielenkiintoisempia tarinoita.
Niinpä – kuplassa on paha matkustaa, enkä nyt tarkoita saksalaisvalmisteista henkilöautoamallia, jonka tekeminen on jo lopetettu.
Olin erittäin tyytyväinen, kun tulin lähteneeksi seminaariin. Salissa oli kuulijoita vajaat sata, mutta toivottavasti jokainen heistä kertoo kuulemansa eteenpäin vähintään kymmenelle ihmiselle. Seminaari pani miettimään jopa omaa, nylkkykuntoilijana itselleni rakentamaa kuplaa.
Uskaltaisinkohan näiden fiksujen pikajuoksijoiden rohkaisemana jopa pitää lepopäivän? Ei tarvitsisi kuin leikata kuplaan pieni aukko jonain kirotun pimeänä marraskuun aamuna ja istahtaa ovensuun penkille.
Istua ja ihmetellä vain – tuumata, että onpa ollut hieno matka urheilun ja liikunnan parissa tähän asti, mutta nyt tarvitsen tätä, että jaksan huomenna taas jatkaa taivallusta.
Kommentointi on suljettu.