Jos Tero Vainio yrittäisi joskus rekisteröidä vuoden 1982 Toyota Celica Supraansa, voisi tilanne olla ikuistamisen arvoinen. Autossa kun on alkuperäistä enää katto ja osa takalokasuojista.
– Muu runko on Celican malliin muotoiltua hiili- ja lasikuitua. Moottori on vapaasti hengittävä ja siinä on tehoja karvan verran yli 1 200 heppaa, Vainio kertoo ylpeänä.
Neljännesmailin mittainen kiihdytysmatka hirviöautolla taittuu keskimäärin 7,6 sekunnissa. Aika on niin sanottujen Outlaw-autojen parhaimpia noteerauksia koko maassa.
– Viikonloppuna meidän tiimillämme olisi SM-kulta katkolla. Kieltämättä vähän jännittää.
Jo Vainion auton kilpailuluokan nimi kertoo, millaisesta meiningistä juuri tässä kiihdytysajon alalajissa on kyse. Outlaw tarkoittaa suomeksi lainsuojatonta.
– Minut varmaan vietäisiin raudoissa pois, jos tarjoaisin tätä rekisteriin katsastuskonttorilla, mies naurahtaa.
– Aikamoista Pelle Peloton -touhuahan tämä luokka on. Autojen tulee sääntöjen mukaan näyttää sarjavalmisteisilta esikuviltaan, ja molempien etuovien pitää aueta normaalisti sivulle. Muuten oikeastaan kaikki paitsi nitrometaanin käyttö polttoaineena on sallittua, hän selvittää.
Erikoiseksi Outlaw-kiihdytyskisat tekee eräänlainen vauhtirajoitus. Mikäli hieman yli 400 metrin standardimittainen suora taittuu liian nopeasti, tuloksena on hylkäys.
– 7,5 sekuntia on raja, jonka alle ei saa päätyä. Käytännössä niin lujaa meneminen on todella harvinaista, muttei tietysti täysin mahdotonta, Vainio pyörittelee.
Suomen autotalleista Outlaw-luokan kilpureita löytyy yhteensä parisenkymmentä. Kuuden osakilpailun muodostama SM-sarja huipentuu tulevana viikonloppuna Alastaron radalla käytävään FHRA Finals -tapahtumaan, jonne Vainio tiimeineen lähtee ennakkosuosikkina.
Läpi kesän kisojen kärkisijoilla keikkuneesta Celicasta pitää saada irti aivan kaikki mahdollinen, jotta Suomen mestaruus päätyy lopulta Ylöjärvelle. Vainio tiimeineen näet johtaa sarjaa vain yhden pisteen erolla toisena kärkkyvään eteläsuomalaiseen haastajaan.
– Mikäs tässä on kisaa odotellessa. Paineen alla tulee yleensä tehtyä paras suoritus, Vainio hymyilee.
Rahaa palaa bensan ohella
Toisin kuin maallikko voisi luulla, komealta kalskahtava SM-titteli ei saisi kuusihenkistä Vainio-Racingiä uimaan rahoissa. Kiihdytysajojen vakaasta suosiosta huolimatta lajissa ei palkintorahoilla juhlita.
– Pilkkikilpailuissa jaetaan autoja ja autokilpailuissa pilkkionkia, niinhän se tapaa mennä, moottoriurheilua 1980-luvulta lähtien harrastanut Vainio virnistää.
– Ei tässä lajissa ole suomalaisia ammattilaisia. Jotkut, jotka kiertävät EM-sarjaa, saattavat saada kilpailemisesta vähän tuloja, mies jatkaa vakavoituen.
Vainio-Racingin budjetti yhdelle kaudelle on hieman yli 20 000 euroa. Kun kisamenestyksestä ei saa tuloja, on sanomattakin selvää, että ulkopuolista rahaa tarvitaan paljon. Näinä maailmantalouden aikoina tuen haaliminen ei ole helppoa.
– Sponsoreita on tällä hetkellä kymmenkunta, ja vähän on joutunut omastakin pussista laittamaan rahaa likoon. Omalta työpaikaltani olen saanut henkistä tukea, teollisuudessa asentajana työskentelevä Vainio kertoo.
Outlaw-autolla kiihdytyskisoja vuodesta 2011 kiertänyt Vainio osaa luetella lajin rahakuopat kuin apteekin hyllyltä. Kisamatkat, huoltotyöt ja 105-oktaaninen kisapolttoaine eivät ole ilmaisia, varaosista puhumattakaan.
– Jos auto hajoaisi, kilpailemiseen voisi tulla pitkä paussi. Osia kun ei löydy mistään Biltemasta, vaan ne on tilattava Yhdysvalloista saakka.
Mutta onko se urheilua?
Kiihdytysajo – joka kansainvälisesti tunnetaan nimellä drag racing – on kaikesta huolimatta varsin harrastettu laji Suomessa. Juniorisarjoissa taitojaan mittaa jokaisessa osakilpailussa kymmeniä alle 18-vuotiaita lupauksia, ja kaikkein vanhimmat kilpailijat elävät jo kultaista keski-ikää.
– Alemmissa luokissa kustannukset ovat ihan kohtuullisella tasolla. Ei tämä missään nimessä ole harrastuksena sieltä kalleimmasta päästä, Vainio korostaa.
Fanaattisen lajiväen ulkopuolella kiihdytysajoon suhtaudutaan varsin kaksijakoisesti: yhdet pitävät sitä vaativana urheiluna, toiset taas möhömahaisten äijänköriläiden kevyenä hupina. Vainion mukaan totuus löytyy näiden ääripäiden väliltä.
– Fyysisesti tämä ei ole kovin raskasta hommaa, mutta hiki kyllä tulee ja syke nousee. Lähinnä lajissa on kyse psyykkisestä puolesta, vähän niin kuin šakissa.
Kiihdytysauton kuljettaja on myös pitkälti vastuussa mekaanikkojensa ohjeistamisesta auton oikeanlaiseen säätämiseen. Tehtävä on vaativa, sillä kisasuoritukset hujahtavat ohi muutamassa sekunnissa.
– Kun olen psyykannyt itseni äärimmilleni, en välttämättä muista kisasta jälkikäteen mitään. Tiimi on jaksanut muistutella minua siitä usein, Vainio nauraa.
Comments are closed.