Kirjoittelen tätä Moskovan Luzhniki-stadionien valokuvaajien työhuoneessa, jossa minun ei oikeastaan pitäisi olla lainkaan. Jostakin syystä ovimiehet oppivat tuntemaan minut jo ensimmäisenä päivänä, eikä sen jälkeen ole ongelmia kulun kanssa ilmaantunut.
Joudun piipahtamaan tässä tilassa kerran jos toisenkin heti alkuunsa, koska työparini, Yleisurheilun Kuvalehdelle ja Aamulehdelle kuvannut Mika Kanerva tarvitsi välillä henkistä tukea.
Mikalta varastettiin kamera ja 300-millinen objektiivi noin puolen tunnin kilpailusession jälkeen. Eri puolilla maailmaa matkassani resunnut ja muutenkin vaikka mitä nähnyt Mika luotti siihen, että kamera säilyy penkillä aivan juoksuradan mainosaidan takana. Se kun on sellaista aluetta, jonne pääsevät vain turvamiehet ja johtavat toimitsijat valokuvaajien lisäksi.
Eipä säilynyt, ja siitä alkoi sellainen paperisota, että oksat pois. Mika pidettiin tuntisotalla poliisiasemalla ja -autossa ammattirikollisten seurassa, ja lopuksi hänellä allekirjoitutettiin kymmenittäin lomakkeita.
Vihdoin viimein tiistaina hänellä oli käsissään leimalla varustettu todistus tapahtuneesta vakuutusyhtiötä varten. Ei se paljoa johduttanut, koska samalta mieheltä vietiin myös paita hotellihuoneesta.
Kuvittelin, että asiat olisivat muuttuneet tässä maassa, mutta eivät näköjään. Kaiken kukkuraksi melkein kaikki suomalaistoimittajat ovat kärsineet raivokkaasta vatsataudista, joka kestää vajaan vuorokauden ja vie kaikki voimat.
Itse en ole vielä sen kynsiin sortunut. Lienen viettänyt tarpeeksi huonoa elämää, koska yhtenä aamuna on jäänyt tunnin juoksulenkki väliin…
Ennen matkaan lähtöä olin innoissani, koska nämä ovat kymmenennet MM-kilpailut, jotka saan seurata paikan päällä. Melkoinen putki, jonka en halunnut katkeavan.
Neuvostoliittoa en poliittisista syistä koskaan digannut, mutta sen hajottua en ole tuntenut minkäänlaista venäläisantipatioita – paitsi jääkiekkoilussa. En pääse koskaan punakoneinhostani, enkä edes yritä.
Edellinen visiittini Moskovaan tapahtui kevättalvella 2006 MM-hallikilpailuihin. Niissä asiat toimivat niin mallikkaasti, että luulin niin käyvän näissäkin.
Olen pettynyt. Työskentelyoikeudet valtavalla Luzhnikilla ovat mitä mainioimmat, mutta ilmapiirissä mättää jokin pahasti. Noin 98 prosenttia vapaaehtoisista sekä stadionalueella päivystävistä poliiseista ynnä Omon-erikoisjoukkojen ihmisistä ei ole koskaan kai kuulutkaan ystävällisestä palveluasenteesta.
He eivät puhu englantia ja keksivät joka päivä erilaisia kulkulupa- ynnä muita sääntöjä elämämme vaikeuttamiseksi. Tässä jäävät Pekingin olympiakisatkin kirkkaasti toiseksi.
Pelkään tosin jo nyt seuraavaa MM-keikkaa, joka suuntautuu nimenomaan Kiinan pääkaupunkiin. Siellä ei taatusti tehdä olympiakisoista tuttuja erikoisjärjestelyjä ilmanlaadun parantamiseksi hirvittävästä surkeaan, ja muutenkin MM-yleisurheilu hukkuu siihen kaupunkiin vielä enemmän kuin 12 miljoonan asukkaan Moskovaan.
Kansainvälinen yleisurheiluliitto teki ison virheen myöntäessään nämä kekkerit kahteen tällaiseen paikkaan. Kaikkien aikojen huonoimmat järjestelyt sekä tuskastuttavan monessa kilpailusessiossa hämmästyttävän tyhjät katsomot ovat pelkkää huonoa pr:ää koko urheilumuodolle.
Millaista pr:ää onkaan jalkapalloilun MM-lopputurnaus vuonna 2018 ympäri valtavaa Venäjänmaata? Mitä tapahtuu, kun lasikantisesta laulukirjasta kannustusveisuja hoilaavat fanijoukot kohtaavat tässä sekavuuden ja epäloogisuuden luvatussa taivasmaassa?
Jospa läntisestä sivistyksestä tulevat vieraat löytävätkin toisensa, ja yhteenotoilta vältytään. Ainakin eri maiden mediaväki on jyrkän yksimielisiä siitä, että kaikki aiemmat MM-keikat ovat olleet silkkaa hunajaa tähän verrattuna.
Mikä täytisen logiikka on esimerkiksi siinä, ettei koko stadionalueella eikä kioskeissa muuallakaan myydä olutta, mutta kun kävelee viisi minuuttia, kioskeista saa melkein kymmenprosenttista limuviinaa sekä tietenkin votkaa? Täh!
Onneksi on ollut edes yksi kunnon ilta, kun seiväskuningatar Jelena Isinbajeva kruunasi uran loistavalla paluullaan mestariksi vaikeiden vuosien jälkeen. Silloin Luzhikin venäläiset vihdoin pärjäsivät huutokilpailussa muutaman sadan ukrainalaisnuoren joukolle, joka muuten vastaa metelinpidosta katsomossa.
Suomen kymmenen hengen minijoukkuekaan ei ole oikein sytyttänyt lukuunottamatta keihäsmiehiä Tero Pitkämäeä ja Antti Ruuskasta sekä pikajuoksija Hanna-Maari Latvalaa.
Pitkämäen paluu huipulle oli Suomen yleisurheilun koko kuvan kannalta elintärkeää, ja Latvala rohkaisee esimerkillään muitakin naisurheilijoita panostamaan oikein kunnolla harjoitteluun selvästi yli 20-vuotiaana, yliopisto-opinnoista kunnialla selvinneenä aikuisena.
Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta en pidä itseäni edelleenkään venäläisten vihaajana. Näitä ihmisiä on vuosisatojen varrella viilattu niin monta kertaa linssiin, että vähemmästäkin tulee kyyniseksi!
