Pohtiessani tulevan valtuustokauden haasteita Ylöjärven näkökulmasta lähden liikkeelle siitä, mikä arjessa ja elämässä on tärkeintä. Arkiset asiat ja tavallisten päivien hyvä sujuminen syntyvät pääosin ihmisten omien resurssien ja ideoiden puitteissa. Siksi rivikuntalaisen on joskus vaikea ymmärtää poliitikkoja, jotka hääräävät rakenteiden parissa.
Yhteiskunnassa luotu kuntarakenne kertoo siitä, että olemme antaneet osan tehtävistä muiden vastuulle. Odotamme saavamme verorahoilla sitä, mikä tukee arkeamme. Olemme tottuneet luottamaan suomalaisten käytännön järkeen, järjestelmällisyyteen ja vastuullisuuteen.
Tahdon edelleen toimivan joukkoliikenteen Ylöjärvelle, ja se tulisi nivoa yhteen palvelubussien ja kaukojunien kanssa. Joukkoliikenteen uudistuksessa saimme Soppeenmäen B-alueeksi, mikä tässä on hyve, sillä sitä kautta lippuhinnat tulivat rytinällä alas. Vuoroja on lisätty siellä, missä on kysyntää, ja vähennetty sieltä, mistä ei ole kulkijoita.
Kuinka toiveet ja realiteetit sitten yleensä yhteiskunnassa toteutuvat? Hyvää arkea olisi sekin, että haja-asutusalueen ikäihmiset pääsisivät palveluiden pariin myös ilman omaa autoa. Voisimmeko tehdä hankkeen vaikka yhteisautojen käytöstä ja hankkimisesta haja-asutusalueelle?
Palvelubussit kulkevat kyllä, mutta minun on ensin tiedettävä, minkä niminen jokin auto on ja selattava nettisivua läpi löytääkseni, käykö se joskus omilla kulmillani. Miksei näitä palvelubusseja kytketä selkeämmin joukkoliikenteeseen?
Laivaamme heiluttaa nyt iso aalto, joka haastaa hyvinvointiyhteiskunnan perusteita. Puhutaan vain rahasta. Siksi koululuokkia kasvatetaan, eivätkä ihmiset enää saa itse päättää, kuka tarvitsee päivähoitopaikkaa, hoitajien on ruokittava yhä useampi suu.
Miten tässä tilanteessa voidaan kuvitella, että Ylöjärvellä on varaa rakentaa kymmeniä miljoonia maksava ratikka? Mistä saadaan rahat? Eihän ratikka ole realismia, jollemme ole nykyistä suurempi kaupunki? Siis kymmenen kertaa suurempi?
Olisiko luontevampaa siirtyä takaisin lähijunamalliin, sillä meillä on uudessa maakuntakaavassa varaus Ylöjärvellä pysähtyvälle kaukojunalle. Samassa rytinässä saisimme kaukomatkan ja lyhyen matkan junat kulkemaan Tampereelle ja edemmäskin.
Arkisesta elämästä kaukana voi olla ajatus siitä, että joku jossain on määrärahoilla ohjannut joukkoliikenteen kehittymistä. Bussit eivät liiku pelkillä matkustajamaksuilla. Valtion yhtiö sijoittaa raiteisiin.
Arjesta joukkoliikenteen suunnittelukysymyksiä vieläkin kauempana on kaavoitus. Salaperäinen kaavoitus. Kuntia suunnitellaan pitkälle tulevaisuuteen malleilla, joissa sanotaan kuntalaisten voivan vaikuttaa. Vaikuttaminen vaikuttaa liian vaikealta.
Tarvittaisiin ensin kuntastrategia, jotta tiedettäisiin mitä ja minkälaista kaavoitusta halutaan ja aiotaan, sillä muutenhan kehitys kehittyy summan mutikassa, eli jatkuu nykyisellä mallilla? Itse asiassa Ylöjärvi tuntuu toimivan, kuten Tampereen kaupunkiseudun kuntayhtymä tahtoo, sillä meiltä ei mitään kysellä, vaan päätökset tuodaan pureksittuina leimattaviksi. Tässä vuoropuhelun puuttumisessa on suurin haaste tuleville vuosille, jonkun tulisi niitäkin taitoja kehittää. Onneksi valtuutetut ovat päässeet suunnittelukokouksiin, kuitenkin.
Kuntastrategia on se taso, jossa luottamushenkilö vaikuttaa. Strategiaan pitäisi kyetä viemään arjen hyviä toiveita ja lupaus siitä, että jatkossakin voimme luottaa toisen apuun, kun sitä tarvitsemme. Arjen tasolla ruoka päiväkodeissa, kouluissa ja vanhainkodeissa, ikäihmisten hoivapalveluissa, on kaupunkitasolla pelkkä kustannus, jollemme pidä mukana ajatusta hyvästä arjesta.
Muutokset eivät lähde liikkeelle ilman ymmärrystä ja olisin itse valmis aloittamaan kokeilun kaupunginosabudjetoinnista, jolla saisimme valutettua päätöksenteon mahdollisimman lähelle arjen päätöksiä. Lisää kokeilukulttuuria!
MINNA SORSA
Kaupunginhallituksen jäsen
Maakuntahallituksen jäsen
Asukaslautakunnassa
kaupunginhallituksen
edustajana
