Viisitoista studioalbumia, yli puolitoista miljoonaa myytyä levyä. Läjäpäin hittejä ja repullinen riimejä. Eppu Normaali on vaikuttanut suomirockiin ja suomalaisiin jo vuosikymmeniä, eikä sitä suotta tituleerata yhdeksi maamme suosituimmista yhtyeistä.
Muutama ylöjärveläismies, yksi serkku ja pari kaveria. Ripaus punkia ja paljon tuuria. Näistä aineksista rakentui 1970-luvulla yhtye, joka ei tänä päivänä esittelyjä kaipaa.
Eppu Normaali on muuttunut alkuajoistaan – niin tukkatyyliltään kuin musiikillisesti. Mutta yksi asia on ja pysyy: suomirock-legenda villitsee yleisönsä edelleen.
Jalansija maamme musiikkimaailmaan saatiin punkilla.
Tuohon aikaan, seitsemänkymmentäluvun lopulla, kellaribändejä oli paljon.
– Punkin saralla oli vahva rintama yhtyeitä, ja levy-yhtiöt alkoivat kiinnittää paljon suomeksi räyhääviä bändejä, yhtyeen solisti Martti Syrjä kertoo.
Miksi Eput sitten pystyivät siihen, mistä moni muu jäi vain haaveilemaan?
Syrjä toteaa, että kaiken mahdollistaminen vaati kunnolla onnenkantamoisia.
– Eppujen alku sattui sopivaan saumaan: punk-innostus oli valloillaan, Poliisi pamputtaa taas sopi siihen aikaan, Epe laittoi levy-yhtiön pystyyn ja meillä oli lahjoja. Sekä järkyttävä määrä tuuria, solisti muistelee.
– Jos Eppu Normaali tulisikin pinnalle vasta nyt, pääsisimmekö tänä päivänä tähän pisteeseen, jonka olemme saavuttaneet? Nyt en osaa edes sanoa tuurin määrää, mutta sitä oli paljon. Loppu olikin itsestä kiinni. Investoimme Eppuihin kaiken, mitä meillä oli.
Miehen serkku, Epuissa rumpuja soittava Aku Syrjä, kertoo, että Eput käyttivät alusta asti kaikki resurssit, mitä heiltä vain löytyi.
Hällä väliä -tyyppistä rock’n’roll-elämää ei haluttu alkaa elää, vaan tietty ammattimaisuus tahdottiin pitää mukana alusta asti.
– Emme me mitään munkkien arkea viettäneet, ei ammattimaisuus tarkoita sitä, että kieltäytyy kaikesta. Mutta jonkinnäköinen roti täytyy säilyttää, rumpali selvittää.
– Kolme neljä ensimmäistä vuotta menimme lavalle vesiselvinä, vaikka olimme parikymppisiä eli kaikista pahimmassa iässä. Emme edes tajunneet silloin, kuinka ammattimaisesti käyttäydyimmekään, Martti Syrjä jatkaa.
– Ihmiset eivät jaksa loputtomiin käydä keikoilla, joissa bändi tulee lavalle viinapullon kanssa ja kaatuilee.
Alkoholi astui keikkakuvioihin myöhemmin mukaan, mutta kaksikon mainitsema roti on haluttu pitää aina mielessä.
– Kyllä niitä mokiakin on sattunut, mutta onneksi ei monta, Martti Syrjä toteaa.
Sekatyömies vai muusikko?
Serkusten mukaan aluksi oli vaikea ymmärtää, että tässä sitä ollaan, muusikoita.
Musiikin maailmaan heittäydyttiin alusta asti täysillä mukaan, tästä kielii jo muun muassa koulunkäynnin lopettaminen. Mutta pitkän tähtäimen tulevaisuudensuunnitelmia ei osattu ajatella.
– Perustimme Eppu Normaalin, koska soittaminen oli mielestämme hienoa ja tärkeää hommaa. Emme osanneet ajatella, että olemme luomassa muusikonurasta ammattinimikettä itsellemme, Aku Syrjä summaa.
Martti Syrjä nimitti itsensä muusikon sijaan sekatyömieheksi.
– Mielestäni oli romanttista ja hienoa kutsua itseäni sekatyömieheksi. Heti ensimmäinen veroilmoitus Eppujen aloittamisen jälkeen tuli kuitenkin takaisin. Paperissa luki muusikko. Protestoin aluksi, että en minä ole mikään muusikko, laulaja nauraa.
– Meillä meni pari vuotta tajuta, että tämä on ammatti. Aku kerran kysyikin, että mitä muuta me sitten teemme. Muusikoitahan me olimme.
Martin veli, Mikko ”Pantse” Syrjä pääsi yliopistoon, mutta lopulta kitaransoitto vei voiton ja mies keskeytti opintonsa.
Martti ja Aku Syrjä toteavat, että Mikko Saarela oli alkuperäisestä kokoonpanosta ainoa, joka päätti viedä opintonsa loppuun asti.
Tämä johti Saarelan eroamiseen yhtyeestä.
– Ei Epuissa pystynyt olemaan niin, että opiskeli tai teki jotain muuta työtä samaan aikaan. Bändin kanssa meni kaikki aika, Aku Syrjä miettii.
Kahvia ja voileipää
Martti Syrjän mukaan vaatimustaso on muuttunut ja ottanut musiikkialalla aimo harppauksen eteenpäin.
– Eivät järjestäjät vaatineet silloin Eppujen alkuaikoina mitään. Ainoastaan sen, että bändi tulee paikalle. Nykyään sekä järjestäjä että yleisö tietävät tarkemmin mitä haluavat.
Muusikonkin vaatimukset ovat kasvaneet vuosien varrella.
– 1970-luvulla ei ollut puhettakaan mistään raidereista. Siilinjärven Huvikumpu tarjosi esiintyjille omaehtoisesti kahvia ja voileipiä ennen keikkaa, ja me olimme Suomen ensimmäinen bändi, joka sitten keksi alkaa vaatia niitä muuallakin takahuoneeseen, Martti Syrjä tarinoi.
– Tästä eivät järjestäjät ilahtuneet. Heillä oli muutenkin eri asenne esiintyjiin kuin nykypäivänä. Yhdessä paikassa oli kaapin kokoinen takahuone, eikä siellä tietenkään ollut vessaa. Meidän olisi pitänyt mennä katsojien läpi yleisövessaan. Järjestäjä sanoi, että ”Ette sitten kuse pulloihin niin kuin teikäläisillä on tapana”. Arvaa vain, jätettiinkö takahuoneeseen täyteen kustuja pulloja, solisti muistelee nauraen.
– Sehän oli kuin käsky, Aku Syrjä hörähtää.
Yleisö osaa pyytää ja pettyä
Teknologian kehitys on tehnyt osansa nykymusiikin tasoon.
– Esimerkiksi jäähallissa on todella huono akustiikka. Aiemmin vain lähellä miksauspöytää olevat kuulivat, mistä keikassa on kyse. Muille konsertti oli pelkkää mölyä. Koska ei tiedetty paremmasta, ei osattu vaatia parempaa. Nykyään, jos yleisö ei kuule keikkaa, vaan äänentoistossa on ongelmia, osataan olla pettyneitä, Martti Syrjä tuumaa.
Nykypäivänä muusikonraakileille tarjotaan jos jonkinmoista kykykilpailua ja tosi-tv-formaattia. Tämä muuttaa esiintyjän paineita Syrjän serkusten mukaan.
– Jos muusikolta ei löydy kokemuspohjaista tajua, voi kaikki tulla liian äkkiä. Yleisön odotukset ja artistin taidot eivät enää välttämättä kohtaa, kun kisat on kisailtu, Aku Syrjä toteaa.
– Nyt pitäisi olla saatanallinen show ja kaikki viimeisen päälle. Meille riittivät aikanaan työmaalamppu ja paskaiset vaatteet, Martti Syrjä virnistää.
Hän muistuttaa, että todellisuuden puolella mikään ei ole muuttunut. Yleisö haluaa edelleen laatumusiikkia, ei pelkkää rekvisiittaa.
– Amerikassa asiat tehdään toisin. Siellä on aivan eri showkulttuuri, laulaja jatkaa.
– Ennen kaikkea kykyjenetsintäkilpailut ovat hyvää viihdettä. Mutta amerikkalaisia konsepteja ei voida tuoda samalla volyymilla Suomeen. Vaikka täältä löytyisi hyvä artisti, ovat yleisömäärät aina pienemmät kuin ulkomailla, eikä satsaus ole koskaan samaa tasoa kuin vaikkapa Jenkeissä, Aku Syrjä lisää.
– Eikä suomella pärjää Suomen ulkopuolella, Martti Syrjä muistuttaa.
Länsinaapurillemme Suomi ei serkusten mukaan pärjää kansainvälisessä musiikkimaailmassa.
Miehet kertovat, että Ruotsissa käytetään Suomea enemmän resursseja harjoituspaikkojen löytämiseen ja nuoria ohjataan musiikin saralla enemmän. Naapurissamme myös käytetään isoja lauluntekijänimiä.
– Ruotsi on pystynyt tekemään enemmän kuin suomalaiset. Siihen vaikuttavat myös kulttuuri- ja itsetuntoerot. Ruotsissa osataan olla todella itseriittoisia. Suomalaisella turpiin vedetyn koiran itsetunnolla ei valloiteta maailman markkinoita, Martti Syrjä toteaa.
Viihteestä ei tingitä
Yleisön asenne musiikin kuluttamiseen on Aku ja Martti Syrjän mukaan kokenut vuosien mittaan muutoksia.
– Ennen ihmiset ostivat bändien kasetteja ja levyjä. Jos omaa ei saanut, niin kopioitiin kaverilta. Nykyään levyistä ei olla valmiita maksamaan. Ajatellaan, että kun meillä on internet, niin siellä kaiken pitäisi olla ilmaista, serkukset summaavat.
– Kapakkakeikkojen aikaan ihmiset eivät puolestaan halunneet maksaa esityksistä. Jos sisäänpääsy oli viisi markkaa, oli se aivan liikaa, Aku Syrjä muistelee.
Jostain ollaan kuitenkin aina valmiita maksamaan.
Nyt artistien myynti ja tulot eivät pyöri levyjen ympärillä. Koska tulot on saatava muualta, tekevät artistit nykyään aiempaa enemmän keikkoja.
– Ihmiset panevat rahansa elämyksiin eivätkä enää ostele levyjä. Yleisön mielestä on hienoa käydä konserteissa, Martti Syrjä miettii.
– Keikkoihin ja oheistuotteisiin ollaan kyllä valmiita laittamaan tolkuttomia summia rahaa, mutta 25 euron levyhinnoista rutistaan, hän naurahtaa.
Myös taantumalla on miesten mukaan oma vaikutuksensa konserttien määrään.
– Taantuman aikana homma on kasvanut todella paljon. Keikkoja on nyt enemmän kuin kuusi vuotta sitten, kaksikko toteaa.
Epävakaanakaan aikana viihteestä ei haluta tinkiä.
Rock ei katso ikää
Eput treenaavat aina ennen keikkoja.
Soittotuntuma on saatava näppeihin ennen yleisön eteen astumista.
– Emme voi mennä lavalle vain muistelemaan biisejä, Martti Syrjä kommentoi.
Tänä kesänä Eput keikkailevat kuten ennenkin, pientä kesälomaa lukuun ottamatta. Parin viikon tauon aikana miehet ehtivät puuhailla omia juttujaan. Heinäkuun 19. päivä valloitetaan Tammerfest-yleisö, minkä jälkeen keikkailu jatkuu elokuun puoliväliin asti.
Vaikka Aku Syrjä kertookin, ettei bändi halua tukkia keikkakalenteriaan vuosien päähän, aikoo suomirock-legendan maineen ansainnut Eppu Normaali keikkua lavoilla niin pitkään kuin mahdollista.
– Tietenkin kaikki on aina kiinni kysynnästä, rumpali miettii.
– Emme ole asettaneet yläikärajaa keikkailulle. Rolling Stones osoitti, että voit mennä lavalle yli 70-vuotiaana ja olla siellä kuin 20-vuotias. Paitsi vain vähän ryppyisempi, Martti Syrjä pohtii hymynkare huulillaan.
Eput jatkavat urallaan niin pitkään, että mielekkyys puuhaan säilyy ja bändin jäsenet pysyvät terveinä.
Yhtyeen solistin mukaan uusi musiikki on mietinnässä aina. Tarkoituksena on tehdä lisää kappaleita, mutta ajankohta on yhä hämärän peitossa.
– Olemme olleet tässä jo aika pitkään niin sanotusti luovalla tauolla biisinteon suhteen, Martti Syrjä tuumaa.
– Eppu Normaali on jo tehnyt klassikoita ja levyjä. Teemme tätä vielä niin pitkään, kun homma on hauskaa. Ei tässä muuten ole mitään mieltä. Biisit lähtevät oivalluksista.
Ja niitä Epuilla on ollut jo repullisen verran.
+++++
Eppu Normaali esiintyy seuraavan kerran Tammerfesteillä perjantaina 19. heinäkuuta.
