Aulis Aarnion kirjoittama ja Ahti Jokisen sovittama ja ohjaama näytelmä Ilmonien arvoitus sai ensi-iltansa viime viikolla Ramppi-teatterissa. Kangasalla asuneen, originellin seitsenhenkisen perheen tunnetuin jäsen oli taidemaalari Einar Ilmoni, jota verrattiin aikoinaan jopa opettajaansa Helene Schjerfbeckiin.
Piirilääkäri Hjalmar Ilmoni antaa huutia kotona asuville, aikuisille lapsilleen. Tyttäret eivät koulutusta tarvitse, eikä naisella pidä olla haaveita. Poikien uravalintoja – taiteilija ja saarnamies – isä kommentoi pilkkanaurulla. Lapsia puolustavan, sivistyneen vaimon kanssa aviosiipalla on tahtojen taistelua päivittäin.
Tuntuu siltä, että Ilmonien arvoitus, säätyläistaustaisen perheen vajoaminen yhä syvemmälle ahdinkoon, on aukeamassa minulle jo näytelmän alkumetreillä.
Perheenpää hallitsee käytöksellään niin vahvasti toisten elämää, että oppineisuudestaan huolimatta aikuiset lapset eivät kykene itsenäistymään. Pesästä on lentänyt vain Käkisalmen poliisipäällikkönä toimiva Olof.
Käsikirjoittaja Aulis Aarnio vertaa Ilmonien draamaa Tsehovin Kolmeen sisareen, jossa sisaret antavat mahdollisuuksiensa valua vääjäämättä ohi. Ilmonien sisarusparvi elää samankaltaisessa melankoliassa, joka ruokkii henkeä, mutta ei täytä vatsoja.
Tauluilla ruokaa
Kirkkoharjun taloa vuosisadan alusta 1960-luvulle saakka asuttaneet Ilmonit kuvataan hermoherkäksi perheeksi, jolle nauretaan, mutta jota myös arvostetaan.
Perheen talous on tiukoilla, mutta säätyläistausta on tiukkaan juurtunut. He ovat niin kutsuttuja kainoja köyhiä, jotka näkevät mieluummin nälkää kuin ottavat ruoka-apua naapureilta. Vähästään he jakavat vielä huonommassa asemassa oleville ja eläimille. Ilmonien arvoissa korostuu vahvasti jo tuohon aikaan luonnon- ja eläinten suojelu.
Taidemaalari Einar, josta odotettiin jopa opettajansa Helene Schjerfbeckin kaltaista taitelijaneroa, kärsi mielenterveysongelmista ja erakoituu ateljeehensa. Saarnamies ja kirjakauppias Arne köpöttelee pitkin pitäjää ja tuhlaa vähät roponsa opuksiin. Ylioppilas Helmi ei kykene huonon näkönsä vuoksi ansiotyöhön.
Vanhempien kuoltua Aino elättää sisaruksia palkallaan, kunnes sairastuu. Aino vaihtaa salaa veljen taidetta ruokakoreihin, koska tämä ei suostu myymän taulujaan.
Sisarusten elämä on hengellistä, mutta myös taistelua jokapäiväisestä leivästä.
Viehättävä lavastus
Tapio Huillan viehättävän lavastuksen keskiössä ovat ateljee ja kivikirkko paaseineen. Erilaisiin tapahtumapaikkoihin on eriomaisesti panostettu, ja ohjaaja Ahti Jokinen hyödyntää luonnon näyttämöä sen koko leveydeltä. Viime keskiviikon esityksessä näytelmä tuntui silti kadottavan ajoittain rytmiään johtuen juuri välimatkoista.
Jokinen käyttää kohtausten siirtymissä ansiokkaalla tavalla musiikkia. Ari Nummisen koreografioita olisin kaivannut enemmänkin vakavamielisen dialogin lomaan.
Näytelmässä päärooliin nousee Arne, jolla on paljon sanottavaa. Jarmo Salon Arne on täynnä Suomi-Filmistä tuttua paatosta, mutta myös omanarvontuntoa, jonka räjähtävästä kipakkuudesta saavat kiusanhenget tuta.
Marko Tuupainen tuo hyvin esiin masentuneen ja ihmisaran Einarin tuskaisuuden.
Parikymmenpäisen näyttelijäjoukon tasaisuus on tärkeää kokonaisuuden kannalta. Kasvamassa on jo uusi pirteä näyttelijäsukupolvi.
Ansionsa esityksessä on myös Markku Forstenin ajanmukaisella puvustuksella.
Ajatuksia herättävä
Ironista, että Hjalmar Ilmoni kuvasi väitöskirjassaan jo vuonna 1870 masennuksen historiaa, mutta tunnistiko hän sairauden omassa pojassaan.
Näytelmä herättää ajatuksia vanhempien tuen tärkeydestä, uskosta omaan itseen ja yhteisöllisyydestä sekä turhasta ylpeydestä jättää ottamatta vastaan tarjottu apu.
Aulis Aarnio avaa toki historiallisia arvoituksia, mutta jäin silti kaipaamaan aiemmista esityksistä tuttua kepeyttä, valoisuutta ja pirskahtelevaa huumoria.
Ammentaako teatteri ensi vuonna Suomen itsenäisyydestä, vai joko on vuorossa 80-luvun Berliinin muuri, Tshernobyl, perestroika ja Kekkosen ero. Se jää nähtäväksi.
Hatun nosto Ramppi-teatterille, joka sitoo aiheensa aina paikallishistoriaan. Se on yhä melko harvinaista kesäteattereissa.
