Jos hyvän matkaa yli satavuotiaan höyrylaiva Tarjanteen ruokasalin ja salonkien seinillä olisi silmät ja korvat, ne kertoisivat 2000-luvun matkailijoille luovuuden tulisoihtua kantaneista kultakauden taiteilijoista – ihmisistä, jotka uskoivat sydämellään ja sielullaan Suomeen.
Runoilijan tien varrella Ruoveden Pöytäniemessä Kalelan erämaa-ateljeessa Axel (Akseli) Gallén-Kallela loi taiteeseensa maailmankuulun kansallisromanttisen linjansa.
Mestarin sanat osuvat nykyaikaan kuin polttava nuoli:
”Pikku Suomessa on nyt ruvettava luomaan uutta renessanssia, mikä tarkoittaa uutta voimaa, elämää ja maailmaa. Se on nyt tarpeen tämän kurjan, heikon, alakuloisen dekadenssin vallassa ja ajassa.”
✧✧✧✧
Melko varmasti Gallén-Kallela osallistui Tarjanteen sisustuksen suunnitteluun vuoden 1908 kevättalvella. Tähän viittasivat sisustustyyli sekä komentosillan alapuolelle laivan nimen ympärille maalatut ornamentit. Dokumenttitieto asiasta puuttuu.
Höyrylaivan uudenkarhean koneen laakerit savusivat ja niitä öljyttiin jatkuvalla syötöllä Suomen sisävesiliikenteen 1900-luvun alun lippulaivan neitsytristeilyllä. Eikä laituriin ajokaan Ruoveden kirkkorannassa mennyt kuin Strömsössä, kun laivan pakki oli testaamatta ja alus täräytti suoraan laituriin. Vaasan marssia töräytelleen torvisoittokunnan jäseniä ongittiin pitkän aikaa järvestä.
Kun kahdeksan vuoden ahkeran käytön jälkeen laivan sisustus pantiin uusiin puihin, Gallén-Kallela suunnitteli yläkannen ravintolan loosheineen.
Taiteilija käytti laivansisustuksesssakin salongista mielisanaansa ”pirtti”; olihan myös Kalela Axelin puheissa ”työpirtti”.
✧✧✧✧
Koheltava neitsytristeily ei ollut enne. Tarjanteesta ja Runoilijan tiestä tuli menestys vailla vertaa. Tarjanteen salongissa matkustivat kohti Kalelaa kultakauden kirkkaimmat taiteilijat Emil Wikström, Pekka Halonen ja monet nousevat tekijät, kuten Victor Westerholm, Maria Wiik ja Amelie Lundahl.
Kalelan kävijöiden joukkoon liittyivät myös Karelia-sarjaansa viimeistellyt Jean Sibelius sekä Robert Kajanus.
✧✧✧✧
Runeberg ja Topelius hehkuttivat aikanaan Kurun, Ruoveden ja Virtain maisemat suomalaisten sydämiin. Tällä oli varmasti alitajuinen vaikutuksensa, kun vajaa sata vuotta myöhemmin karelianismin jälkeen kansallisromantiikan sävyttämä maalaustaiteen kultakausi ammensi vaikutteita pohjoisen Hämeen luonnosta.
✧✧✧✧
Jo vuosikymmeniä ennen kultakauden taiteilijoita Näsijärven ympäristö ja jylhät rotkomaisemat innoittivat Runebergin hovimaalaria Robert Wilhelm Ekmania, suomalaisen taiteen elvyttäjää, joka maalasi maineikkaan taulun Vänrikki Stool ja ylioppilas 1800-luvun puolivälissä.
Myös realistisromanttiselle tyylisuunnalle uraa uurtanut, Düsseldorfin koulukuntaan kuulunut Verner Holmberg avasi Kurun Leppälahden ja Virtain Torisevan maisemissa tietä kultakaudelle 1857–1859.
Holmbergin maalaus Näköala Kurusta iltavalaistuksessa sai Taideyhdistyksen kiitokset ja sanamestari Zachris (Sakari) Topeliuksen haltioitumaan: ”Maalausta katsellessa luulee kuulevansa karjankellojen soiton ja saattaa vannoa, että joskus on seissyt tällä auringonloistoisella kukkulalla.”
✧✧✧✧
Ennen Kalelan laituria Muroleessa pysähdyttäessä Tarjanteen salongista keräili värikylläisen, expressionistisen tyylisuunnan Suomeen tuonut taidemaalari Ellen Thessleff palettinsa ja matkakapsäkkinsä ja suuntasi italaialaista maalaistaloa muistuttavaan Villa Casa Bianca -huvilaansa.
Italiassa talvisin asunut modernisti kertoi, että Suomessa hän saattoi maalata vain Muroleen maisemissa. Kymmeninä kesinä syntyivät muun muassa maineikkaat teokset Sade vuonna 1933 sekä Kuutamo vuonna 1934. Maalaukset kuvaavat kanavan läheisyydessä sijaitsevaa Kissasaarta.
Thessleff vietti kesiään Muroleessa vielä 1940-luvulla, jolloin hän kuvaili tunnelmiaan: ”On ihmeellinen päivä, koski peilailee ja linnut visertävät. Jos ei ole runoilija, sellaiseksi voi muuttua tällaisena päivänä. Pääni yläpuolella visertää lintuäiti keltanokilleen miniatyyripesässä – seinän rei’äss´, joka jäi siihen parvekkeen romahtaessa. Ne olivat suloisia, taputin juuri yhtä nokkaan – se nautti. Olen kuitenkin maalannut. Yhtenä päivänä uskon, ettei olisi niin mahdotonta olla Pohjolan Leonardo – toisena en ole niin varma siitä.”
Thessleff jätti hienostuneen, omaleimaisen jäljen Suomen ja maailman taiteeseen. Villa Casa Biancaa ei enää ole. Taitelijasta kertoo vain graniittiin kiinnitetty muistolaatta kavavarannassa.
Muroleesta ammennettu hämäläinen järvimaisema elää yhä väreinä ja viivoina Kansallisgallerian ja taidemuseoiden seinillä eri puolilla maailmaa.
✧✧✧✧
Muroleen kanavan jälkeen Tarjanne ohittaa Hirsisaaren ja Ahonsalmen, minkä jälkeen laiva lipuu majesteettisesti Kirnusalmen järkäleisiin ikuistetun naisfiguuria hahmottavan kalliomaalauksen ohitse.
Ehkä Gallén-Kallela ja hänen oppilaansa ja sittemmin ystävänsä Hugo Simberg olivat vierailleet Ristiinan Astuvansalmella ihailemassa muinaisia kalliomaalauksia ja päättivät sen vuoksi tehdä modernimman version Näsijärven kallioon. Varmaa dokumentointia Kirnusalmen maalauksen alkuperästä ei ole.
✧✧✧✧
Virroilta Ruovedelle ulottuva Torisevan, Helvetinjärven, Kalliojärven ja Koveron järvijonon maisema ja rauha sykähdyttivät seudulla retkeilleitä Louis Sparrea ja Gallén-Kallelaa ensimmäisen kerran vuonna1889.
Perimätiedon mukaan kaksikko nähtiin usein Rimmin erämaatorpalla Helvetinjärven rannalla ja Sahin pirtin seinällä säilytettiin taiteilijoiden kalastaman jättihauen leukaluuta.
Näiltä retkiltä syntyi kipinä erämaa-ateljeen rakentamisesta Ruoveden maisemiin. Pystyynkuivuneesta kelohongasta valmistui viiden vuoden kuluttua kuusi metriä korkea, pohjaltaan 16 x 11 -metrinen työpirtti Kalela.
Isonselän rannalla Gallén-Kallela innoittui luomaan tärkeimmän taiteellisen tuotantonsa. Kalelan kurkihirren alla syntyivät suomalaisuuden ikonit, Kalevala-aiheiset maalaukset sekä Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongin freskot ja Iris-huoneen sisustus.
✧✧✧✧
Erämaa-ateljeen jykevässä takassa roihusi usein tervaskantovalkea, jonka äärelle levitetylle karhuntaljalle taiteilija asettui mieluusti tutkiskelemaan omia sisäisiä näkyjään.
Kalelan takka oli talon sydän, jonka taitelija tunsi läheiseksi: ”Takkatuli on syöpynyt sieluun yhteisen suomalaisen henkemme tunnuskuvana, vaikkapa johtukoonkin tulen palvonta… kaikilla maailman kansoilla samoista alkuvaistoista. Tuli lähentää ihmiset toisiinsa ja on alkuna sisempään seurusteluun, se johdattaa pohtimaan ja miettimään asioita ja kysymyksiä, jotka muulloin vain harvoin heräävät meissä. Se kahlehtii katseemme ja johdattaa henkemme arkisista piireistä mielikuvan vapaisiin, onnellisiin maailmoihin. Ja silloin sisäismaailmamme syventyy, ja tavassa, jolla me tulta kohtelemme, on kuin ilmitulemattomien uskonnollisten menojen heijastusta.”
Jorma Marttala
