Minä en katso televisiosta Fitnesspäiväkirjoja. En uskalla, koska provosoituisin varmasti liikaa. Ohjelman mainoksen olen kuitenkin nähnyt. Sekin on jo ajatuksia herättävä. Mainoksessa Jere Karalahden raskaana oleva fitnessvaimo Nanna pohtii ääneen tulevaa vauva-arkea. Hänestä tuntuu oudolta, että hän on enää neljä kuukautta yksin. Sen jälkeen hänellä ”roikkuu aina joku apinanpoikanen tossa tississä”.
Ajatus numero 1: Kannattaisi miettiä kenen kanssa lisääntyy, jos evoluutio ottaa noin rankkoja harppauksia taaksepäin yhden sukupolven aikana.
Ajatus 2: Nanna on ehkä ymmärtänyt täysimetyksen väärin. Vaikka rintaruokinta onkin suositeltavaa, niin sitä ei tarvitse tehdä hautaan saakka, eikä ympärivuorokautisesti.
Toisaalta en voi pilkata Nannaa. En ole koskaan ajatellut synnyttäväni apinanpoikasta, mutta ensimmäistä lasta odottaessa minäkin ajattelin, että kaikki muu elämä loppuu siihen kun lapsi syntyy. Se on minussa kiinni kuin tauti, enkä voi enää mennä mihinkään tai tehdä mitään. Minulla ei ole aikaa, enkä minä jaksa, koska pienten lasten äidit ovat aina lopen uupuneita.
Ennen lapsen syntymää kävin kampaajalla ja leikkautin tukkani sellaiseen malliin, ettei siihen tarvitse varmasti kajota ainakaan vuoteen. Hamstrasin kaupasta kotiin tavaroita niin kuin olisin odottanut ydinlaskeumaa. Vauvan tavaroita enimmäkseen, koska loppuraskauden pesänrakennusvietti urbaanissa maailmassa tarkoittaa sitä, että tyhjennetään Prisman vauvatarvikehylly ostoskärryihin ja ajetaan kärryt kassalle.
Mutta hamstrasin myös muuta tavaraa, varsinkin sellaista, mitä ei saa lähimmästä ruokakaupasta. Kosmetiikkaa ja vaatteita. Kaikenlaisia kesäasioita, joita en pääsisi ostamaan ennen kesää, koska lapsi oli syntyvä huhtikuun alussa.
En tiedä, mitä ajattelin. En tiedä, millä logiikalla ajattelin käyväni lähikaupassa, mutta koin mahdottomaksi sen, että koskaan enää kävisin kaupungissa asti. Oikeastaan en ajatellut. Se oli lähinnä tunnetila, jonka vallassa kaikki piti saada valmiiksi ennen laskettua aikaa. Sen jälkeen odotti suuri ja tuntematon. Aika, jota ei osannut edes kuvitella. Aika, jota ei ajatellut jonkun mittaisena jaksona, vaan loppuelämänä. Vauvan vankina.
Kotimatkalla synnytyssairaalasta mieheni ehdotti piipahdusta marketissa. Piti hakea vauvalle jotain. En muista mitä, ja suuresti ihmettelen, että vauvalta saattoi puuttua mitään kaiken sen hamstraamisen jälkeen.
Muistan hämmentyneen olon kaupassa. Työnsin ostoskärryjä, joissa nukkui vauva. Se oli jotenkin absurdia, tehdä nyt ostoksia kaupassa niin kuin normaalit ihmiset, vaikka oli saanut lapsen.
Hämmennys jatkui kotona. Esikoinen oli helppo vauva, nukkui öisin. Ja päivisin. En ollut tajunnut, miten paljon vastasyntyneet nukkuvat. Kaikki olivat vain hokeneet, että nuku silloin kun vauvakin nukkuu. Jätä kotityöt, ne eivät ole niin tärkeitä kuin lepo. En millään jaksanut nukkua aina kun vauva nukkui, vaikka olenkin kova nukkumaan. Meinasin pitkästyä.
Tajusin, että ydinlaskeumaa ei tullutkaan. Maailmanloppu oli peruttu. Lapsi oli tullut osaksi elämääni, mutta ei varastanut sitä minulta. Se oli samaan aikaan helpottavaa, mutta myös tietynlainen pettymys. Vauvan kanssa sai elää normaalia elämää. Toisaalta sen kanssa piti elää normaalia elämää. Ympärilleni ei muodostunut taianomaista vauvakuplaa, jonka sisälle maailman murheet eivät olisi päässeet murtautumaan. Elämä vain jatkui.
Ihan näillä puheilla Nanna, relaa. Se on lapsi (ja vaikka se olisi apina, niin rakastat sitä silti) eikä elinkautinen eristyssellissä. Sinunkin elämäsi vain jatkuu. Olet taas kahvakuuliesi kimpussa ennen kuin huomaatkaan.
P.s. Lantionpohjan lihakset kannattaa ehkä treenata ensin.
Kommentointi on suljettu.