17 harrastusvuodenkaan jälkeen moottorisahaveiston takamaalaistaituri ei osoita kyllästymisen merkkejä. Laantumaton into poiki menestystä viimeksi Ilomantsissa Karhufestivaaleilla, joiden veistokisasta ropsahti kolmossija.
Vaikka kisa-aikaa oli vain kaksi tuntia, Juha Käkelä astui haasteeseen leppoisasti. Aihe, Kalevalan 180-vuotisjuhlavuotta henkivä karhu, ilmoitettiin jo keväällä, mutta Käkelä raapi ideoivaa päätään vasta kisa-aamuna.
– En ota stressiä näissä asioissa koskaan.
Jos ei jännitys heruttanut hikikarpaloita, kisaolot tekivät niin.
– Aurinko porotti täydeltä taivaalta. Puu oli rutikuiva. Sitä oli työlästä sahata, sillä yleensä veistokset tehdään tuoreesta puusta. Mutta muuten kisa meni hyvin. Puussa ei ollut nauloja, saha kesti ja mies kesti.
Tiivistahtinen kisa meni tekemiseen keskittyessä.
– Se oli vähän sellaista sumua. Ei siinä kerinnyt ajattelemaan. En käyttänyt mallia vaan annoin sahan viedä.
Työn valmistuttua pari minuuttia ennen kellonlyömää sahan varresta hellitti tyytyväinen mies.
– Ei tullut halkeamia tai sellaisia. Olen tyytyväinen karhun ilmeeseen, asentoon ja ideaan.
Onnistumisen iloa äkeästä kontiosta
Ilmeellä Käkelä viittaa usein tavoittelemiinsa vihaisiin kasvoihin, jotka nyt vihdoin piirtyivät esiin.
– Yleensä karhuistani tulee vähän nallekarhumaisia.
Käkelän mielestä äkäinen karhu istui kisateemaan.
– Kalevala nyt on synkkä ja melankolinen. Ei siellä mitään onnellisia karhuja näy.
Itse asiassa veistäjä ei inspiraatiota etsiessään yhyttänyt kalevalaisista teoksista karhuja lainkaan. Niinpä hän lähestyi teemaa loihtimalla otsonsa kaulaan karhuaiheisen Kalevala-korun. Tästä humoristisuudesta tuomaristo kiitti arviossaan.
Niin ikään Käkelän syvin uurtein kuvaama turkki sai kiitosta. Tuomaristo totesi, ettei hyvää puuteosta ole tarvis silotella liikaa. Ajan ja kuivan puun vuoksi Käkelä luotti muutenkin simppeleihin otteisiin.
– Tein vain etutassut ja pään.
Tunnustus ja maailmanmestarinkin jääminen taakse tavallista runsasväkisemmässä, noin 25-henkisessä, kisassa tuntui miehestä hyvältä, vaikkei hän juuri kilpailuhenkinen olekaan ja jopa vierastaa ajatusta, että taiteesta otetaan mittaa.
– Onhan se kivaa, kun ihmiset tykkäävät.
Mittelöitä on kuitenkin kertynyt uran aikana pari-kolmekymmentä ja palkintosijojakin miltei joka kerralta, SM-titteleitä myöten.
– Ne ovat mukavia tapahtumia, ja niissä näkee muita veistäjiä. Koska kisat ovat yleensä kutsukilpailuja, niihin on helppo lähteä.
Tekijältä sujuu opetuskin
Parituntinen kisa oli vain pikku siivu Käkelän annista Karhufestivaaleille. Hän myös piti kolmena päivänä mestari–kisälli-kurssia. Mies ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä: hän on opettanut esimerkiksi opistoissa ja saatellut oman poikansakin sahataiteen saloihin.
Tekijäkonkari myöntääkin myös opettamisen luonnistuvan.
– Oppilaat ovat olleet tyytyväisiä, ja se on ainoa mittari tässä asiassa, hän tuumii.
Karttuneiden taitojen jakaminen eteenpäin on Käkelälle ilo. Hän sanoo sahausveiston opettamisen olevan Suomessa vielä aika uutta ja monen takapihataiturin halunneen pitää kyvyt ominaan, mutta hän itse saattelee mieluusti parinkymmenen ammattimaisen sahausveistäjän ja ehkä parinsadan harrastajan rinnalle uusiakin osaajia.
– Taatusti mahtuu veistäjiä.
Savusaunasta tuli hanhi
Takamaalainen päätyi sahavelhoksi perin hauskasta kohtalon oikusta.
– Sain vuonna 1998 lahjaksi käytetyn moottorisahan, ja minun piti ruveta tekemään savusaunaa takapihalle. Ensimmäisestä tukista tulikin hanhi.
Veistely vei vallan mennessään.
– Savusauna on edelleen kesken. Kaikista tukeista rupesi tulemaan elukoita, hän kertoo nauraen.
Veistely on toiminimen perustaneelle Käkelälle sivutyö. Sellaisena puuha pysyykin, vaikka siitä tulisi miehen mukaan kannattava kokopäiväjopi, jopa nykyistä lasitehdaspestiä tuottoisampi.
– Veistäminen on lähtenyt harrastuksesta. En halua tehdä veistämisestä pakkoa, sellaista, että on seitsemästä neljään oltava sahan kahvoissa, jotta saa laskut maksettua. Ja tehtaassa näkee ihmisiä.
Työpäivän päätteeksi parin tunnin sahailu ei ole Käkelälle rasite vaan mukava ja vieläpä kuntoa ylläpitävä ajanviete.
– Nytkin olisi hinku päästä sahailemaan, mies juttelee luurin päässä Levillä vasta parin reissupäivän jälkeen.
Rakkaus puuhun ei sammu
Veistämisen pauloissa Käkelää pitävät uuden oppiminen, veistosten kysyntä ja tapahtumissa kiertelyn ilo. Moottorina on myös luova käsityöläisluonne.
– Olen rakastanut puuta pikkupojasta asti. Osasin veistää pajupillin ennen kuin opin ajamaan ilman apupyöriä. Taiteellisuus on ollut verissä aina, puusepän lapsenlapsi selittää.
Kyllästymisestä ei ole tietoakaan.
– Kun joskus oli olkapää kipeä, enemmän harmitti se, ettei päässyt sahaamana, kuin se, että olkapää oli kipeä.
Puun rinnalle hiipinyt jää ei näyttävyydestään ja helppoudestaan huolimatta ole syrjäyttänyt päämateriaalia.
– Jää on häipyvä materiaali. Tykkään, että nallekarhuni on vielä kolmenkin vuoden päästä veistämisestä pihassa.
Tulevaisuudessa mies näkee taiteellisen otteen jalostamista.
– Voisin ruveta tekemään vaikka kubistisia veistoksia.
Yhdestä mies on varma. Kipinä ei katoa.
– Ei, vaikka tekisin pelkkiä karhuja.
