Paljon on kehitystä tapahtunut sen jälkeen, kun italialainen Alessandro Volta keksi akun 1800-luvun alussa. Osasikohan hän kuvitella, mitä keksinnöstään tulee versomaan? Kun idea oli saatu, voitiin sitä alkaa kehitellä. Pitkälle on päästy, eikä taida vielä loppua olla näkyvissä. Ensimmäiset akut, joita olen itse nähnyt, olivat isoja, mustia, hirvittävän painavia ja niihin ei saanut koskea. Ei olisi oikein pystynytkään koskemaan, koska ne olivat työkoneissa lasten tavoittamattomissa.
Teiskolaisella maatilalla käytettiin tuulienergiaa valaistukseen jo 1940-luvulla. Tiedän asiasta talossa karjaa hoitamassa olleen henkilön kertomana. Talon katolla oli ”viipperä” ja vintiltä oli johdotus huoneisiin ja navetalle. Vintillä täytyi sitten olla myös sähkövarasto, akku. Sähköllä valaistiin päärakennus ja navettarakennus. Pitää muistaa, että siihen aikaan valaistiin huomattavasti nuukemmasti kuin nykyään. Kyseinen tekniikka osoitti suurta edistyneisyyttä. Yleisesti valaisuun käytettiin tuolloin öljy- ja karbidilamppuja.
Kuten tiedetään, akkutekniikka on kehittynyt huimasti. Nykyihminen käyttää paljon ladattavia laitteita. Ja akku tai akusto on noiden kapistuksien sydän. Ilman sitä porakone ei poraa, trimmeri ei trimmaa, ruohonleikkuri ei katkaise korttakaan ja sähköhammasharjaa joutuu itse liikuttamaan.
Entäpä, kun akku menee huonoksi? Onhan luontevaa marssia kauppaan ja yrittää ostaa uusi akku. Kaupassahan sitten sanotaan, että voi voi, tuohon malliin ei meillä ole ollenkaan akkuja varastossa. Tilaamalla ehkä saa, mutta hintaa tulee lähes saman verran kuin, jos ostaa uuden laitteen. Kuinka moni tilauttaa akun, tuskin kukaan. Niinpä kotona on toimiva kone ilman akkua, lisälaitteet ja kotelo tai peräti laukku.
Voi olla vaikka mainoksessa näytetty seinällinen erilaisia hienoja työkaluja, joilla kuka vain voi mainoksen mukaan tehdä lähes mitä vain.
Akutta niitä ei vain voi käyttää. Siispä Repen ja Romun kyytiin vain. Monilla ne kyllä jäävät nurkkiin säilytystiloja täyttämään. On jokin kummallinen kuvitelma, että ehkä sillä sittenkin olisi joskus vielä jotain käyttöä. On myös paljon laitteita, joiden akkuja ei ole edes tarkoitettu vaihdettaviksi. Kun akku ei enää lataannu, koko vempain on kierrätyskamaa.
Osa laitteista, niin kuin tämä käyttämäni kannettava tietokone, toimii verkkovirralla vaikka akku kuolisikin, ja tarpeeksi sähkötekniikkaa tunteva pystyy kytkemään täysin irrallisena käytettäviksi tarkoitettuihin laitteisiin verkkovirrasta muokatun käyttövoiman, mutta silloin koko hieno laitteiden verkkojohdotta käyttämisen idea hukkaantuu.
Mitäpä tehdään, kun akkujen raaka-aineita ei enää ole saatavissa? Eivät ne ihan vielä lopu, akkuihin tarvittavia metalleja on maaperässä, mutta lopulta tulee raja vastaan. Kaipa me vain tuudittaudumme uskomaan, että tuleviin ongelmiin keksitään tulevaisuudessa ratkaisut, tehdään uusia keksintöjä. Me tuskin voimme muuta, vai?
ARMI SAARELA
