Minun on mahdoton saada kissaa. Olin päättänyt torjua vanhan ihmisen yksinäisyyttä hankkimalla kissan. Olisi mukavampi jutella eläimelle kuin pelkille seinille. Halusin silittää kissan lämpöistä, karvaista turkkia. Kotiini sopisi sohvanurkassa kehräävä kissaeläin, jota ei tarvitse ulkoiluttaa remmissä kolmea kertaa päivässä kuin koiraa.
Lehtitietojen mukaan hylättyjä kissoja ja kokonaisia kissalaumoja oli Tampereen alueella runsaasti. Netistä löytyi useita yhdistyksiä, jotka välittivät kotia tarvitsevia eläimiä. Lähetin sähköpostitiedustelun. Vastauksena sain kyselyn, jossa tiedusteltiin, miten järjestän kissalle virikkeitä ja miten aion järjestää kissan tutustumisen muihin perheenjäseniin. Kyselyssä painotettiin, että uusi kotieläin luovutetaan vain sisäkissaksi. Ulkona eläintä oli kuljetettava valjaissa. Vastasin kyselyyn, ja sen jälkeen ei yhdistyksestä kuulunut mitään.
Eipä mitään! Netissä oli toisenkin yhdistyksen tiedot ja soittoaika. Soitin annettuun puhelinnumeroon ja sain tapaamisajan. Laitoin toivorikkaana auton peräluukkuun kissankuljetuskopan. Perillä tutustuin kissaperheeseen, jossa viisi kissaa vilisti pitkin asuntoa ja ruokapöytiä. Jossakin portailla kurkisteli ujo, punainen kissa, jota olin tullut katsomaan. Mutta kissaperhe katsasti minut. Matkasin kuljetuskopan kanssa kotiin. Kahden vuorokauden kuluttua sain viestin, jossa todettiin, että heidän mielestään minulle ei voi antaa kissaa.
Nyt se oli todettu, olin sopimaton kissan omistajaksi. Olin vanha, asuin metsän keskellä ja naapurimme kissa kulki pellolla vapaana. Mistä alkaen kissat ovat alkaneet viettää lajityypillistä elämää kerrostaloissa, joissa vain yhdistysten vihkiytyneet jäsenet niitä osaavat hoitaa? Turha oli lehdissä kirjoitella kotia tarvitsevista kissoista.
Ulla Mattelmäki
