Irina on herännyt keskellä yötä sireenien ulvontaan ja sitä seuranneisiin ankaran pommituksen ääniin. Hänen kolme pientä lastaan juoksevat pelästyneinä ja itkien hänen luokseen. Kerrostalo, jossa he asuvat, tuntuu huojahtelevan ja tärisevän.
Äiti panee päällystakin ylleen, kokoaa nopeasti valmiiksi pakatut kassit mukaansa ja rientää lasten kanssa kellariin. Ties kuinka monennen kerran.
Keskimmäinen lapsista kysyy: – Äiti, kuollaanko me?
Äiti vastaa: – Ei me kuolla, täällä me ollaan turvassa.
Irina levittää täkin tutulle paikalle portaiden juureen ja vetää lapset lähelleen. He nukahtavat kohta, se tuntuu ihmeelliseltä.
Perheen isä on rintamalla, ”siellä jossakin”. Äiti ei saa unta.
Jonkinlaisen horroksen keskellä hän tarrautuu kaikin voimin miehensä lupaukseen hyvästiä jätettäessä: – Minä tulen takaisin, tietysti tulen!
Siitä on kohta yhdeksän kuukautta, täyden odotusajan verran. Päättyykö tämä odotus koskaan? Miten se päättyy? Onko meillä tässä maassa tulevaisuutta?
Irina sammuttaa kynttilän, sähköä ei ole ollut kellarissa kymmeneen päivään. Ympärillä on paljon vaimeita ääniä. Joku tulee kysymään vettä.
Tämä on kuoleman varjon maa. Miten synkkä onkaan kuoleman varjo!
Profeetta Jesajan ääni kajahtaa lähes 3000 vuoden takaa, halki lukemattomien sotien, käsittämättömän ihmisen pahuuden, kuvaamattoman kärsimyksen:
Kansa, joka pimeydessä
vaeltaa, näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa,
loistaa kirkkaus.
Profeetta avaa suunsa vailla pienintäkään epävarmuutta tai arkuutta. Hän ei ole vain toiveikas. Hän on varma asiastaan. Pimeyteen loistaa valo! Kuoleman varjon maahan loistaa kirkkaus.
Miten tällaisen uutisen voisi uskoa todeksi pommituksessa raunioituneen kerrostalon kellarissa kyyhöttävä nainen ja äiti, joka ei jaksa nähdä pienintäkään toivon valon tuikahdusta elämässään? Hänen kännykkänsä heikkoon kajoon tuntuu ilmestyvän vain huonoja uutisia.
Lapsuuskoti pienessä ja ennen niin rauhallisessa kylässä on ensin ryöstetty ja sitten poltettu. Vanhempi veli on kaatunut ja nuorempi pahoin vammautunut.
Onneksi mies on kuitenkin elossa. Vai onko?
Kohta on joulu, rauhan juhlaksi kutsuttu.
Irina näkee unta. Hän on pieni tyttö. Hän on äidin, isän ja vanhemman veljen kanssa kotikylän kappelissa, tsasounassa, joulun liturgiassa. Isä on sytyttänyt tuohuksen ja kehottanut häntä viemään sen jouluikonin eteen. Suitsukkeen tuoksu, kuoron laulu ja jouluevankeliumin luku tuovat pyhän tunnun.
Sitten tullaan kotiin, jossa tuoksuvat päiväkausia valmistetut ruoat ja muut herkut.
Pikku Irinaa menee yhdessä isän kanssa rakennetun jouluseimen ääreen. Siinä makaa uusi Jeesus-lapsi. Kummitäti on sen tuonut, ja Irina rakastaa sitä. Tällä nukella on uskomattoman kauniit kasvot, ja kun sen asettaa kehtoon makaamaan, se osaa sulkea silmänsä. Mutta kun sen ottaa syliinsä, se avaa vaalean siniset silmänsä, jotka ovat niin elävät ja kauniit, että tekee mieli jutella sille. Joulun mentyä hän jutteleekin, kertoo kaikki toiveensa ja murheensa silloin, kun ei ole muita kuulemassa.
Jouluna ei seimessä makaavalle Jeesukselle jutella, ajattelee Irina. Häntä vain katsotaan, ihaillaan, kumarretaan.
Pommisuojaan taannoin poikennut pappi muistutti, että Jumala itse lähetti Jeesuksen maailmaan, ihmisen turmelemaan maailmaan. Tähän kuoleman varjon maahan. Pienessä taivaan lapsessa, Jeesuksessa on kätkettynä koko taivaallinen valtasuuruus. Sen näki ja ennusti myös valoa pimeyteen ja kirkkautta kuoleman varjon maahan luvannut profeetta Jesaja:
”Sillä lapsi on syntynyt meille,
poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa
harteillaan,
hänen nimensä on
Ihmeellinen Neuvonantaja,
Väkevä Jumala,
Iankaikkinen Isä,
Rauhan Ruhtinas.”
Antero Honkkila
