Kuuntelin Hanya Yanagiharan kirjan Pieni elämä. Se kesti äänikirjana 36 tuntia. Sain sen loppuun pari viikkoa sitten, enkä ole vieläkään toipunut. Jo kirjan tarina itsessään vaatii melko paljon pureskelua, mutta lisäksi työstän edelleen eroa kirjan henkilöistä.
36 tunnissa oppii tuntemaan kirjan päähenkilöt todella hyvin. Joitain voi seurata hieman etäämmältä, osan kanssa pääsee heti samalle aaltopituudelle ja joidenkin kanssa ystävystyy syvästi. On ihanaa, vaikka tämän kirjan tapauksessa välillä myös kamalaa, saada olla osa heidän elämäänsä. Kun kirja sitten loppuu, lukija putoaa epämääräiseen tyhjyyteen.
Minulla oli paikka, johon sain paeta omasta arjestani. Minulla oli siellä tutut ihmiset, jotka toivottivat tervetulleiksi takaisin elämäänsä, niin kuin en olisi sieltä poissa ollutkaan. Yhtäkkiä se on loppu ja minusta tuntuu, kuin minut olisi jätetty.
Koin saman tyhjyydentunteen viimeksi Elena Ferranten Napoli-sarjan lopussa. Siinäkin samojen henkilöiden elämää seurattiin lapsuudesta vanhuuteen asti. Miten hyvin minä heidät tunsinkaan, ja sitten he vain yhtäkkiä olivat poissa.
Jos haluatte kokeilla koukuttumista jonkun toisen elämään hieman lyhyemmällä tutustumisella, niin Mark Sullivanin Palavan taivaan alla toimi ainakin minulle.
Itse en pysty nyt hetkeen tutustumaan uusiin ihmisiin. Suren Pienen elämän Judea, Willemiä, JB:tä ja Malcolmia vielä niin paljon, että en usko pystyväni sitoitumaan keneenkään uuteen. Koen, että pettäisin koko miesnelikon, jos alkaisin nyt yhtäkkiä elämään jonkun uuden kanssa, ihan niin kuin heitä ei koskaan olisi ollutkaan. Prosessi on kesken. Ajattelen heitä edelleen päivittäin, varsinkin Judea, enkä ehkä pystyisi antamaan seuraavan tarinan henkilöille todellista mahdollisuutta näyttää minulle keitä he ovat.
Tuttuni sanoi, ettei lukenut Pienen elämän jälkeen kahteen vuoteen mitään. Minä ymmärrän häntä. Hyvä kirja on kuin ihmissuhde, ja kaikki toipuvat eroista eri tahtiin. Mitä syvempi tarina ja mitä enemmän menet siihen mukaan, sitä kauemmin kestää, että voit ravistaa itsestäsi irti kaiken, mitä et halua muistaa. Ja sitä kauemmin kestää, että se, mikä todella kosketti sinua ja opetti sinulle jotain, integroituu osaksi sinua.
Itse suunnittelen laastarisuhdetta jonkun kevyen humoristisen romaanin kanssa. Vain viatonta hauskanpitoa. Ensin ehkä yksi, sitten toinen. Pari pinnallista tarinaa, joista on helppo päästää irti. Sitten saatan olla taas valmis sukeltamaan johonkin isompaan miettimättä ”tämä on kyllä ihan kiva, mutta tämä ei ole Jude”.
