Karvamato
Koivun tuohesta huokui
tuoreus, lämpö.
Mato karvainen kiipesi
oksia sen.
Aikomus lehtiä syömään mennä,
oksan ylimmän kärjestä aloittaa.
Päätä ei huimannut,
otteet sen piti
oksan juuressa hetkisen leväten.
Oli systeemit selvillä -vaeltajalla.
Työt päättykööt oksalla alimmalla.
Puolivälissä yllätti
sadekuuro,
mato suojaa hetkeksi
hakea sai.
Onni kohdalle sattui
”karvaturrin” kun tuohesta
irvisti palkeenkieli.
Sen alle hetkeksi kulkija mieli.
Sade taukosi,
matkaa jatkettiin,
mut hitaammin jostakin syystä?
Ikkunasta kun sitä katselin
mietin:-varmaan puunrunko
liukkaampi lienee?
Aikaa tuhraantui
oksalta seuraavaan.
Liekö rukkaset
lipsuneet hieman?
Viimein oksaan, ylimpään
tarrautui,
ei vain malttanut levätä vielä.
Näytti siltä kuin
pahasti horjahtais,
otteen herpautuneen sen luulin.
Tuo minunkin sydämein
sykkimään sai.
Se karvaisiin kouriinsa
sylkäisi kai?
Kului kymmenen tuntia
tarkalleen,
kun huipun ”ME” valloitimme.
Ja aivan kuin minulle
huiskuttais, mato oksalla ylimmällä.
Tuolistain nousin seisomaan,
madolle kunniaa tehden.
Sattui samalla varis
lentämään,
vieden madon ja ylimmän lehden.
Kirjoittaja: Hannu Pirinen
