Työskentelin 25 vuoden ajan Euroopan Unionin palveluksessa. Työkieliäni olivat englanti ja ranska. Ranskaa en ollut koskaan opiskellut koulussa, joten työnantajani laittoi minut heti alkuun kielitunneille. Kielikurssit mahdollistivat lopulta kommunikoinnin töissä myös ranskaksi.
Jäin eläkkeelle viime vuonna ja ilmoittauduin syksyllä työväenopiston ranskan kielen kurssille. En halunnut unohtaa kieltä kaiken sen vuosien opiskelun jälkeen.
Tänä keväänä sain kuningasidean: yritän suorittaa lyhyen ranskan yo-kokeen syksyllä. Kysyin paikallisen lukion rehtorilta luvan osallistumiseen. Tämä piti tehdä siinä tapauksessa, kun aineesta ei ollut aikaisempia lukio-opintoja. Sain luvan.
Sitten piti selvittää, miten yo-kirjoitukset nykyään suoritetaan. Netistä luin, että kirjoituksissa pitää olla mukana niin sanottu yo-kirjoituksiin sopiva tietokone.
Vanha läppärini oli jo vanha, joten päätin ostaa uuden, kirjoituksiin soveltuvan koneen. Selasin vaihtoehtoja netissä, mutta niitä oli aivan liikaa tietokoneista vähän tietävälle. Soitin vielä tutulleni, joka neuvoi minua ostamaan pelikoneen.
Pelikone, miksi ihmeessä? Enhän minä ikinä pelaa mitään pelejä. ”No kato kun siinä riittää sitten tehot ihan mihin vaan”, kaverini sanoi. Mietin, että mihin niiden tehojen oikein pitäisi riittää.
Hämilläni suuntasin läheiseen elektroniikkaliikkeeseen, astuin sisään ja juuri ennen kuin myyjä otti minuun katsekontaktin, tuli mieleen, että enhän minä voi 62-vuotiaana mennä ostamaan yo-kirjoituksiin soveltuvaa pelikonetta. Myyjähän luulee minua ikuiseksi opiskelijaksi ja saattaisi esittää kiusallisia kysymyksiä esimerkiksi peleistä.
Suunnitelman muutos kaupan ovella tapahtui nanosekunnissa. Astelin itsevarmasti myyjän eteen ja sanoin: ”kuule, perheessä on yksi, joka kirjoittaa nyt syksyllä ja toinen, joka tykkää pelata tietokonepelejä. Tarttisin varmaan pelikoneen, jota voi käyttää myös kirjoituksissa.”
”Jahas”, sanoi ystävällinen myyjä ja alkoi näyttää minulle vaihtoehtoja. Myyjä kyseli samalla, minkälaisiin peleihin konetta käytetään.
”Öö, en oikein ole seurannut, mutta otetaan sellainen, jossa tehot varmasti riittää.”
Tein kaupat melko kalliista koneesta ja myyjä sai puhuttua minut ympäri vielä lisävakuutuksesta, ohjelmistopaketista, virustorjunnasta ja jotain muutakin siinä vielä mukaan lipsahti, mutta en muista tai tiedä mitä.
Kotiin päästyäni avasin reippaasti pahvilaatikon, jossa kone oli. Laitoin mustan koneen pöydälle. Se näytti pelottavalta. Meni pari päivää ennen kuin avasin sen kannen ja hämmästyin kun jokaisen näppäimen kohdalla heijastui valoa. Tätähän voi käyttää yölläkin, hihkuin.
Soitin kolmikymppisille tyttärilleni, jotka remahtivat nauruun kun kerroin, mitä olin ostanut. ”Iskä, on se kyllä hyvä kun koneen tehot riittää pasianssin peluuseen.” Hiukan loukkaannuin.
Kun keväällä ilmoittauduin kirjoituksiin, koulusta neuvottiin, että pitää tarkkailla koulun nettisivuilta, milloin syksyn kirjoituksiin osallistuville järjestetään tietokoneiden testaus. No sieltähän se päivä löytyi, mutta kun tarkemmin katsoin niin selvisi, että testaus kestää tunnin. Vain tunnin! Mitä jos en tunnissa opi käyttämään konetta. Joudun varmaan tukiopetukseen.
Jos nyt niin hienosti kävisi, että saisin kielikokeen läpi niin päätin, että järjestän valmistujaisjuhlat. Kellastunut, vanha yo-lakki päähän, puku päälle (ei se 43 vuotta sitten hankittu), ujoa hymyä vieraiden ojentaessa ruusujaan. Kaiken kruunaa voileipäkakku ja uusi lyyra 85-vuotiaan äitini rintapielessä.
Mennessäni nukkumaan eilen illalla, katselin työhuoneeni pöydällä olevaa uutta tietokonetta. Hienosti hehkuivat näppäimistön valot yössä…
OLLI-PEKKA SIPPOLA
