Aloitin vuoden 2003 marraskuussa silloisessa Viljakkalan kunnassa taksiyrityksen. Toiminnan kautta sain tutustua mieheen, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hyvästelimme hänet läheistensä kanssa Veikon hautajaisissa heinäkuun viimeisenä perjantaina. Haluan jakaa edelleen kiitollisena miehenä ajatukseni hänestä julkisuuteen.
1943-2023
Veikko oli täyttänyt tuona vuonna 2003 keväällä 60 vuotta. Hän oli jäänyt eläkkeelle Aureskoskelta ja sitä ennen hän oli toiminut useiden eri metsäyhtiöiden palveluksessa vastaten puun ostosta, korjuusta ja kuljetuksesta. Ahkerana ja avuliaana miehenä hän kuitenkin kaipasi uusia haasteita ja lähestyi minua.
Olin juuri vuoden lopulla jakanut mainoksia postilaatikoihin, joissa kerrottiin uuden taksiyrityksen aloittaneen Viljakkalassa. Veikko soitti ja kertoi, ettei hän ole taksikyytiä vailla mutta tarjoutui tuuraamaan kuljettajana, jos tarvetta ilmenee. Itselleni oli juuri eläkkeelle jääneen taksiyrittäjän jälkeen jäänyt huomattava määrä sopimusajoa. Arki täyttyi kouluajoista, ruokakuljetuksista, päiväkeskusajoista ja monista muista kyydeistä. Huomasin varsin pian, että tuuraajalle oli totisesti tarvetta.
Veikolla oli erinomainen paikallistuntemus Viljakkalasta. Hän oli työssään, metsästysporukoissa ja muutenkin luontoihmisenä kolunnut kuntaa sekä lähiseutuja ristiin rastiin. Sosiaalisissa tilanteissa hän tuli tutuksi myös kirkkokuorossa ja Viljakkalan mieslaulajissa. Rauhallisena ja ihmisten kanssa helposti toimeen tulevana, hän oli mielestäni kuin luotu taksinkuljettajaksi. Häneltä sujui helposti niin viikonlopun viihteelle kulkijoiden, pienten koululaisten sekä varttuneemman väen kohtaaminen. Näin työsuhde syveni myös ystävyyssuhteeksi, koska saatoin luottaa Veikkoon kaikissa työasioissa. En vielä alussa ymmärtänyt, kuinka rajulla tavalla tuo luottamus valjastettaisiin testiin vuoden 2006 keväällä, talvisodan päättymisen päivämäärällä 13. maaliskuuta.
Maaliskuussa pieni poikani sairastui vakavasti. Hän sai erittäin vaikean tulehdusperäisen infektion ja jouduimme sairaalaan. Palasimme sairaalasta kotiin ja muutaman päivän päästä hän menehtyi kotonamme ensihoidon henkilöstön pelastusyrityksistä huolimatta. Valtaisa suru laskeutui kotiimme ja elämäni meni pirstaleiksi muutamassa tunnissa.
Näinä maaliskuun lohduttomina päivinä Veikko oli töissä taksissa, koska itse olin lapsen kanssa ensin sairaalassa ja myöhemmin kotona. Soitin hänelle itkien ja kerroin karmeat uutiseni. Sanoin, etten tiedä tulevista päivistä, milloin pystyn edes ajattelemaan työntekoa. Veikko vastasi minulle rauhalliseen tapaansa. ”Minä hoidan kyllä.” Tuota hetkeä myöhemmin muistellessani ymmärsin, kuinka suuren ihmisen olen saanut tavata.
Muutaman kuukauden päästä palailin hiljakseen työhön taksin rattiin. Ajattelin, että työ voisi olla terapiaa kamalien kokemusten jälkeen. Väsyin kuitenkin nopeammin kuin ennen ja Veikon työpanokselle oli jälleen enemmän käyttöä. Valitettavasti päädyin monille tuttuun ratkaisuun vapaalla ollessani surutyössäni. Kun suomalainen käsittelee suruaan, pääroolissa eivät ole alennus- vaan tilavuusprosentit. Katkeruudessani alkoholi otti suurta valtaa elämässäni ja aiheutti suurta mielipahaa myös läheisilleni. Veikko näki myös varmasti tilanteeni, mutta hän ei koskaan moralisoinut, vaikka aihetta olisi ollutkin. Tämä kehityskulku omassa elämässäni onneksi sai lopullisen päätöksensä, kun Jumalan armosta raitistuin vuoden 2016 elokuussa.
Veikon työpanoksen merkittävyyttä itselleni ja yritykseni toiminnalle en pysty tarpeeksi alleviivaamaan. Hänen avuliaisuutensa on vuosien varrella tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Ajattelen, että jos voisin olla edes puoliksi yhtä auttavainen mies toisille kuin Veikko oli, se olisi paljon.
Saattaessamme hänen arkkuaan muistelen pappina olleen Johannes Riuttalan sanoja. Olemme kaikki matkalla täällä, matkan pituus kuitenkin vaihtelee ihmisillä kovasti. Veikko sai 80 vuotta matkantekoa, mutta pieni poikani ei aivan täyttä kolmea ikävuotta. Kummankin elämä on silti ollut arvokas, vaikka kovin erilainen. Myös meidän jokaisen matkaajan elämä on kallisarvoinen. Omassa elämässäni olen päätellyt, että tärkeintä ei ole matkan pituus vaan, että on saanut löytää oikean tien. Tästä syystä Jeesus sanoi ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh 14:6).
Kävellessäni muistotilaisuudesta kohti autoani on sade alkanut. Autolle päästyäni huomaan, että osa poskillani olevista pisaroista on suolaisempia kuin toiset.
Veikon ystävyydestä kiittäen,
Pertti Mustajärvi
Taxi Mustajärvi Oy
