Tyttärelläni on kissanpentu. Kun neuvottelimme sen hankkimisesta, sanoin, että homma on ookoo niin kauan, kun minun ei tarvitse katsella sitä kotonani.
En enää ikinä halua sisäkissoja, koska ne kiipeilevät pöydillä, nukkuvat tyynyillä ja raapivat sohvaa. Koko kämppä haisee hiekkalaatikolle riippumatta siitä, kuinka usein laatikko siivotaan.
Ei, ei hätää, vakuutti tyttäreni. Kissa olisi vain hänen asuntolakämpässään opiskelupaikkakunnalla, ja viikonlopuiksi ja loma-ajoiksi sille oli jo hoitaja kysyttynä. Minun täytyisi siis hädin tuskin nähdäkään koko kissaa. Tällä saatiin sopimus syntymään.
Maatiaiskissanpennuthan maksavat nykyään netissä kolmesataa euroa. En voinut antaa tyttären laittaa kesätyörahojaan kissaan, joten ensitöikseni osallistuin kissaprojektiin etsimällä ilmaisen pennun ja järjestämällä sille kuljetuksen Pirkanmaalle. Konstaapeli Albertiksi nimetty harmaa kollinpoikanen piipahti meillä näytillä matkallaan asuntolalle. Albert oli varsin sievä, ja tunsin hieman isoäitimäistä ylpeyttä poseeratessani sen kanssa yhteiskuvassa.
Seuraavan kerran näin Albertin seuraavana viikonloppuna, koska jostain syystä X se ei voinutkaan jäädä asuntolalle. Sanoin, että Konstaapeli pysyttelee sitten vain tyttären huoneessa, koska en jaksa katsoa sitä sekoilua, kun koirat lennättää sitä ympäri taloa. Näin toimittiin. Kävin toki pari kertaa viikonlopun aikana mummuttamassa pentua yläkerrassa. Se oli vielä vähän arka, mutta antoi silittää.
´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´´nbb555555555555555555555555555555555555555555555555555554
Albert kirjoitti tuon edellä olevan litanian maatessaan näppäimistöllä.
Tarinan juoni paljastuu siis hieman etuajassa, mutta tehän tiesitte sen jo. Albert on meillä joka ikinen viikonloppu. Ja ei, se ei todellakaan ole tyttären huoneessa, vaan seikkailee koirista piittaamatta pitkin taloa. Parhaiten se viihtyy keittiön pöydällä. Se raapii tuolien selkänojia. Äsken kävin hakemassa sen eteisen vaatekaapin alakorista, mihin se oli piiloutunut. Nyt se yrittää juoda vessanpöntöstä. Kaikki tämä on tietysti tosi suloista.
Pystyn komentamaan Albertia vain, jos se on vähällä alkaa lipittää keittoa suoraan lautaseltani, tai jos se uhkaa kirjoittaa koko kolumnini loppuun. Koska Albert on niin hurmaava.
Viikonloppuisin katselemme Albertin kanssa Yle Areenasta sarjaa Aikuiset (suosittelemme) ja postaan siitä vähintään yhden kuvan ja kaksi videota someen, #albertmummulassa.
Viikolla pyydän tytärtäni raportoimaan, mitä Albertille kuuluu, ja unohdan kysellä hänen omaa vointiaan. Hän lähettää minulle vastaukseksi videoita, joissa Albert sekoilee.
Nyt pelkään, että jos saan joskus lapsenlapsia, annan heidän hyppiä tasajalkaa sohvalla, tyhjentää keittiön laatikoista riisipaketit lattialle ja piirtää kuulakärkikynillä seiniin. Tällaistako mummuna oleminen on?
