Sosiaalinen media kuihduttaa erilaisuuden – Suurin syy ongelmaan on varmaankin kiusaaminen ja syrjiminen

Haluaisin ostaa vaatteita ja käyttää meikkiä, jotka tuntuvat enemmän juuri omalta jutulta. Ei, en uskalla, mitähän muut ajattelisivat? Olisipa hauskaa maalata jotain, tai vaikka kirjoittaa runo. Ei, en jaksa. En keksi. Olisipa virkistävää käydä kävelyllä metsässä. Ei, pakko katsoa, mitä muut juuri nyt tekevät, miltä he näyttävät.

Olen huomannut jo vuosien ajan, niin kauan kuin olen sosiaalisia medioita käyttänyt, kuinka paineet olla kuin muut ja jatkuva observointi, kuinka olla kuin muut, ovat vain kasvaneet ja kasvaneet.

Ongelma, jota haluan nimenomaan käsitellä, onkin juuri se, miten vaikeaa on yrittää vähentää somen käyttöä, tai edes muuttaa suhtautumistaan siihen. Vaikka eri alustoilla (esimerkiksi Snapchat, Tik Tok ja Instagram) onkin hieman eri sisältöä, on perusajatus aina sama: tee kuin muut, ajattele kuin muut, sulaudu joukkoon toistamalla samoja trendejä, tyylejä, ajatuksia ja taiteen eri muotoja.

Ihmisiä ei enää rohkaista olemaan luovia ja boheemeja, jos niinkin olisi, täytyisi se tehdä hillitysti ja siististi. Näin ollen kyseinen asia johtaakin pariin eri syyhyn, miksi moni yrittää olla sitä, mitä ei ole. Tiukkojen standardien myötä valtaosa ei yksinkertaisesti uskalla, tai ei vain ole motivoitunut etsimään omaa itseään ja haluaa varmasti kuulua porukkaan.

Suurin syy ongelmaan on varmaankin puhdas kiusaaminen ja syrjiminen. Vaikka kiusaamista tapahtuukin ihan kasvotusten, on suomalainen nettikiusaaminen aivan jotain muuta. Ruudun takaa on paljon helpompi satuttaa toisen tunteita, ilman että edes tajua sanojensa vaikutusta toisen itsetuntoon. Lukuisia tuttujani, minua itseäni ja aivan puhtaita vieraitakin, olen useaan otteeseen nähnyt kiusattavan juuri siksi, että jollain tavalla erottuu massasta.

Sosiaalisen median käyttö muuttuu helposti satunnaisesta selailusta pakkomielteeseen, tiedän kokemuksesta. Se vie kaikki mehut tehdä asioita, joilla rakentaa omaa identiteettiä.

Jos mietimme esimerkiksi 1970-lukua, oli se lukuisten eri subkulttuurien aikaa. Vaikka saatettiinkin jakaa yhteisiä mielenkiinnon kohteita tai pidettiin samoista asioista, oli oma, yksilöllinen identiteetti kaikki kaikessa. Musiikissa tavoiteltiin uusia suuntia, elokuvat eivät toistaneet aina itseään, ja vaatetuksella haluttiin vahvasti korostaa omaa luonnetta ja ajatuksia.

Näin ollen toivoisinkin, että alkaisimme somessa uudelleen ylistää erilaisuutta ja hyväksyä sen faktan, että kaikki eivät ole vain toistensa klooneja, vaan omia individuaalisia yksilöitään. Tämä voisi viljellä ihmisille ideoita, mutta ei määräyksiä. Kaikki ovat arvokkaita, kukaan ei ole outo.

Sofia Kesseli
Vuorentaustan koulu, 8B