Arvoisa Ylöjärven seurakunta,
Kuten olette eittämättä huomanneet, rippileirikausi lähestyy. Ohimennen havaintokentässänne on saattanut piipahtaa myös väistämätön tosiasia, että kirkosta eroaminen tuntuu monen tämän vuosituhannen kasvatin keskuudessa houkuttelevammalta kuin Nasaretin kohujulkkiksen touhuista juoruaminen. “Miksi, oi miksi?” olette saattaneet puuskahtaa tyhjeneville kirkkosaleille, kääntäen autuaasti selkänne takananne savuaville lähdekritiikkioppaan riekaleille. Syitä on toki monia, mutta tässä yksi varteenotettava sellainen.
Nuorena syntyy suuri osa ensivaikutelmista. Ensivaikutelmat saattavat ohjata tulevaisuuden valintoja, ja jos ensivaikutelma on silkka kymmenen pisteen ja papukaijamerkin tragikomedia, tulevaisuuden valinnat eivät välttämättä ole kovin edullisia kyseessä olleen asian kannalta.
Monelle nuorelle rippikoulu on ensimmäinen (ja joskus viimeinen) kunnollinen kosketus kirkolliseen toimintaan. Parhaassa tapauksessa se saattaa herättää orastavassa teiniempaatikossa halun pysyä seurakunnan jäsenenä hamaan aikuisuuteensa saakka – jos ei muuten, niin ainakin silkasta myötätunnosta kirkon aseman huojuvia tukipilareita kohtaan.
Kuitenkin kokemus on hälyttävän usealle sellainen, joka jättää tukipilarit tutisemaan tuulessa yksin haavanlehden tavoin. Voi olla, että syyllinen on leirikeskus: sellainen, jonka käytävät muistuttavat lähinnä lama-ajan kauhuelokuvaa, jonka huoneiden kliininen valkoisuus ja kiveäkin kovemmat sängyt eivät vetoaisi TripAdvisorin samoajaan ja jonka kumiperunat pomppisivat varmasti sinne Jerusalemiin saakka.
Yksi jos toinenkin kulmakarva saattaa kohota myös, kun sosiaalisen median postaukset kielletään “ettei ulkopuolisille tule huonoa kuvaa” tai kun henkilökohtainen omaisuus muodossa ‘mobiililaite’ kähvelletään yöksi lukittujen ovien taakse onnahtavin perustein. “Mutta kun eräs poika kesäkuussa 2016 ei saanut unta!”
Oli kokemus mikä tahansa, ei rippikoulu sen nykymuodossa tunnu kiillottavan kirkon imagoa nuorten keskuudessa millään mittapuulla. Teinien kirmatessa euforian vallassa konfirmaatiostaan vapauteen huutaen “Never again!” rippilahjarahoilla itseään leyhytellen, saattaa ohikulkija miettiä, onko kyseessä terveen kriittisen ajattelun massaherääminen viisitoistakesäisten keskuudessa vaiko kenties rippikoulun silkka luotaantyöntävä sivuvaikutus.
Vaikka kirkosta erkaneminen saattaa tuntua positiiviselta kehitykseltä, ei se sellaista luultavasti itse kirkolle ole. Niinpä kehotankin teitä seurakuntatyöhön sinnikkäästi tarrautuvia lyömään päänne yhteen ja laatimaan parannusehdotuslistan rippikoulukäytänteisiin, mikäli ette halua aloittaa uutta uraa museovirkailijoina.
Wilhelmiina Hietalahti
