“Kadonnut Kontiovaarassa, n. 30 km Karhumäestä länteen. Oli autossa, joka ajoi vahingossa linjojen läpi tiellä Mäntysaari-Karhumäki, ei tiettävästi päässyt takaisin omalle puolelle.”
Näin kerrotaan 19. joulukuuta vuonna 1941 päivätyssä Puolustusvoimien ilmoituksessa ”kuolemantapauksesta tai katoamisesta”. Luettuani selvityksen 12. pioneeripataljoonan erään taistelijan viimeisistä hetkistä, pysähdyn. Projekti, jossa kerään muiden vapaaehtoisten tavoin kaikkien Suomessa 1939–1945 kaatuneiden tai kadonneiden tuntolevyjen tunnuksia tietokantaan, keskeytyy. Silmiini piirtyy se hetki, jolloin kadonneen pioneerin omaiset ovat saaneet tämän ilmoituksen käteensä. ”Auto ajoi vahingossa linjojen läpi” – vahingossa?
Inhimillisen erehdyksen riski taistelutilanteessa on valtavan suuri. Niitä myös varmasti tapahtui, mikä koitui monen sotilaan kohtaloksi. Miten läheiset käsittelivät asiaa, miten surivat, antoivatko anteeksi erehdyksen? Kuinka moni läheinen odotti vuosia kadonnutta poikaansa tai miestänsä. Entä jos hän sittenkin jäi henkiin, entä jos hän sittenkin selvisi vankileiriltä – entä jos?
Talvisodassa kaatui tai katosi noin 27 000 miestä, jatkosodassa 63 000 ja Lapin sodassa noin 1 000. Jokaisen kaatuneen tai kadonneen tarina on yhtä tärkeä. Eräs kaatuneista oli oma isoenoni.
Isoisoäitini, Sennu-mummu, asui omassa ”mummun kammarissaan” poikansa isännöimässä maatalossa Virtain Äijännevalla. Kammari oli kalustettu vaatimattomasti, mutta siellä oli kuitenkin kaikki tarpeellinen: sänky, pöytä ja tuolit ja hella.
Olin noin 12-vuotias, kun taas erään kerran olimme hänen luonaan kylässä. Sennu-mummu istahti tuolille, otti kahvimyllyn, jauhoi kahvipavut esiliinansa helmassa hienoksi jauhoksi ja keitti meille maailman parhaan pannukahvin. Juotuamme kahvit hän nousi seisomaan kerätäkseen kupit pöydästä. Hänen katseensa osui kuitenkin seinälle asetettuun valokuvaan, siihen huoneen ainoaan ja hän pysähtyi. Minäkin seisahduin ja katsoin samaa valokuvaa.
Seinällä oli kehystetyssä kuvassa Martti-poika, joka kaatui sodassa. Komea mies, kuin filmitähti! Käännähdin isoisomummuun sanoakseni jotain, mutta hiljenin. Sennu-mummun silmissä näkyivät kyyneleet. Katsoin taas kuvaa ja mietin, kuten lapset miettivät, että miten mummu voi vieläkin surra tuota poikaansa, vaikka hänen kuolemastaan oli kulunut jo lähes 40 vuotta. Sennu-mummu oli tuolloin noin 90-vuotias.
24.8.1942 Ohdassa, haudattu Virroille.
(Kuva: Saara Koivusen kotialbumi)
Kaatuneiden muistopäivänä ajattelen Sennu-mummua ja hänen Martti-poikaansa. Tänään, äitinä ja aikuisena naisena, ymmärrän isoisomummua täydellisesti. Ihmetys kyynelistä on vaihtunut niiden nöyrään kunnioitukseen.
Kaatuneiden muistopäivänä voin tuntea osan siitä tuskasta ja surusta, jota Sennu-mummu – kuten niin monet muutkin sota-ajan naiset, miehet ja lapset – kantoi sydämessään. Äitini kertoikin, että Sennu-mummu oli nelisenkymmentä vuotta Martin kaatumisen jälkeen todennut ”Jo nyt menee päivä, että se ei tule mieleen”. Jo nyt – 40 vuotta tapahtuman jälkeen.
Kaatuneiden muistopäivänä minä hiljennyn, nöyränä ja kiitollisena. Vietän hetken katsoen kevään lintuja, metsää, peltoja ja liplattavaa järven pintaa. Ojan pientareilla rikkaruohojen seasta pilkottavaa leskenlehteä, metsänlaidan valkovuokkoja. Kaikkea sitä, jonka vuoksi Martti-isoenoni taisteli. Sanon hiljaa mielessäni ”kiitos”. Tätä minulle merkitsee kaatuneiden muistopäivä.
Saara Koivunen
opettaja, Ylöjärven Maanpuolustusnaisten sihteeri
