Nimeni on Potilas – Aivan ensimmäiseksi pitäisi riisua diagnoosit pois itsensä määrittelystä

Itsensä määritteleminen jonkin sairauden tai vamman kautta pitäisi olla kiellettyä laissa. Ja se onkin, mutta vain vetovoiman laissa. Tuota lakia eivät tietenkään noudata läheskään kaikki, itsekään en aina osaa. Vetovoiman laki, tiedättehän? Se on se, jossa sanotaan, että se, mihin kiinnitätte huomionne ja suuntaatte energianne, lisääntyy elämässänne.

Kolumnin kirjoittaja on Ylöjärven Karhella hevostallia pyörittävä kirjailija.

Minua harmittaa niiden ihmisten puolesta, jotka esittäytymisen yhteydessä viimeistään kolmannessa lauseessa liittävät itseensä diagnoosin. ”Olen 33-vuotias ADHD-kotiäiti Porista.”

En tarkoita, että sairauksia tai vammoja pitäisi hävetä tai niiden esiintuomisella ei saisi kuormittaa toista ihmistä. Diagnoosi usein asettaa jonkinlaiset raamit esimerkiksi sille, mitä voi tehdä ja mitä et. Lisäksi vertaistuki on joskus enemmän kuin paikallaan, ja jos et koskaan kerro sairastavasi jotain, ei kukaan tiedä tulla vaihtamaan kanssasi kokemuksia tuosta sairaudesta.

Mutta sinä et ole yhtä kuin sairaus tai vamma. Sinä et ole syöpä tai paniikkihäiriö. Vaikka olisit syntynyt jonkun vaivan kanssa, niin se ei määrittele sinua, ellet itse määrittele itseäsi sen kautta.

Rakastan sitä ajatusleikkiä, jossa riisutaan ihmiseltä määritelmiä niin kauan, ettei hänelle jää oikein enää nahkaakaan päälle. Kysytään ”kuka sinä olet?” Ihminen vastaa, että ”42-vuotias opettaja”. ”Entä, jos lakkaat opettamasta, kuka sinä sitten olet?” ”42-vuotias.” ”Vain juuri nyt, mutta et aina.” ”Olen äiti.” ”Et sinä aina ole ollut äiti, se ei ole se, mikä olet.” ”Tanssija?” ”Kun lakkaat tanssimasta, kuka olet?”

Pelin henki ei ole olla ärsyttävä ja inttää, vaan saada toinen ajattelemaan, mitkä kaikki asiat tarpeettomasti määrittelevät häntä ja mitkä oikeasti kertovat jotain tärkeää. Ja se, mikä aivan ensimmäiseksi pitäisi riisua pois, on diagnoosit. Oikeat, toki, mutta varsinkin ne, jotka henkilö on ehkä itse itselleen antanut. Tiedäthän näitä: ”Mullon varmaan joku IBD, kun maha on niin usein sekasin”.

Tämän minä sanon nyt sellaisella varmaalla ja vakaalla, kajahtavalla äänellä: Ajatuksilla ja sanoilla on käsittämätön voima. Ihmiset voivat tutkitusti parantua plasebolääkkeiden ja -leikkausten avulla. Siis eivät vain kuvitella parantuvansa, vaan heidän kehossaan todella tapahtuu fysiologisia muutoksia, kun he ajattelevat saavansa apua. Yhtä lailla uskon, että ihminen voi ylläpitää tai pahentaa sairauttaan ottamalla sen olennaiseksi osaksi itseään ja vaalimalla sitä ajatuksillaan ja sanoillaan.

Kunpa kukaan ei olisi kipukroonikko, astmaatikko tai vaihdevuosivaivainen. Olkaa jotain muuta, olkaa joku, jolla on se asia, olkaa kotiäitejä, jolla on todettu olevan ADHD. Irrottakaa sitä diagnoosia vähän itsestänne, vaikka vähän vain reunasta raottamalla. En minä väitä, että se vaiva siitä sitten vain lentää pois, mutta jos se haluaa sen tehdä, niin ainakaan kukaan ei pitele siitä kiinni. Tämän voi myös tehdä ihan vain siksi, että on mukavampaa ajatella itseään ”luovana” kuin ”lukihäiriöisenä”. Kuka sinä olet?