Oletko koskaan jäänyt miettimään, mikä sinulle synnyttää joulun mieleen ja sydämeen? Onko se silmien näky tai äänien luoma maisema? Maku tai tuoksu? Paikka, tilanne tai tunnelma? Ihmiset?
Yhdelle joulun tuo piparin, joulukukan tai kuusen tuoksu, toiselle enkelikellon kilkatus tai aattoiltaan hämärtynyt kirkkomaa loistavine kynttilöineen. Siinä missä yksi nauttii rauhasta ja vaimeana soivista joululauluista, haluaa toinen nähdä lasten iloisen odotuksen tonttulakit päässä tai pienen jännityksen enkeleinä, paimenina tai Jeesus-lapsen vanhempina joulun kuvaelmassa. Joulun tuoja voi olla myös vilaukselta nähty joulupukki, yllättäen saatu muistaminen ja puhelimen kautta tullut tervehdys. Jollekulle joulu ei tule ilman antamisen iloa – kauralyhdettä tai talipalloja linnuille, herkkupalaa rakkaille eläimille tai annettua lahjaa vaikkapa tuntemattomalle.
Oma jouluni on eri vuosina syntynyt hyvinkin erilaisista aineksista. Toisinaan olen viettänyt joulua töissä kirkossa tai sairaalassa, toisinaan perheen tai ystävien keskellä, joskus aivan yksin. Mieleenpainuvin kaikista lienee juuri tuo yksin vietetty joulu – joulu kuusten kätkössä mökillä pakkasen ja viiman paukkuessa nurkissa. Juomavedet, kaupan valmislaatikot ja kinkku, herneet ja sienisalaatti oli vedetty otsalampun valossa ahkiolla tieltä mökille. Jopa pakkasarka joulutähti oli säilynyt hengissä matkasta. Yön jo hiipiessä ikkunan takana lämmitti kamiina tupaa ja kynttilät valaisivat tienoota sisällä ja ulkona. Aineellisesti joulu oli niukka, mutta sisäisesti rikas ja ennen kaikkea rauhoittava. Oli aikaa olla ja miettiä, antaa katseen viipyä maisemassa. Oli aikaa lukea ja muistella, vähän itkeäkin. Ennen kaikkea oli aikaa asettua yli ihmisen ymmärryksen käyvän ihmeen äärelle: Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.
Hänessä, joulun lapsessa, meillä on toivo ja uudelleen alkamisen mahdollisuus vuoden jokaisena päivänä. Myös sen kaikkein syvimmän kuopan jälkeen. Siinä on meidän joulumme ihme ja lahja.
Missä ja minkä keskellä vietätkään jouluasi tänä vuonna, pyydän sinulle toivontäyttämää levollisuutta sekä joulurauhaa. Niiden äärelle meidät vie Lauri Pohjanpään runo.
Metsien joulu
Valkeat hahtuvat hiljaa leijaa/
ylitse maan ja ylitse puun.
Kuuran kourissa seisoo kuuset/
kullassa talvisen aamunsuun.
Lumiset näreet kuin pienet tontut/
vaeltaa valkeissa vaipoissaan
hämyssä sinisen jouluaamun/
metsien kirkkoon korkeaan.
Hiljaisuus siellä urkuja soittaa/
puitten humina virsinä soi
lumien kristallikynttilät loistaa/
akkunat kultaa aamunkoi.
Kattona kirkon on sininen taivas/
ikuiset hongat on pilarejaan
purppuraviitassa aurinko astuu/
alttarille sen messuamaan.
Alttarina on luminen vaara/
hartaana seisoo maa ja puu
lävitse valkeain hahtuvain hiljaa/
metsässä aamu kirkastuu.
Ulla Ruusukallio
Ylöjärven kirkkoherra
