Sirpa Somero syntyi Ruovedellä Mustajärven kylässä Niskosen perheeseen. Koulukäynti alkoi Mustajärven kansakoulussa. Sirpa kertoo muistelmissaan, että tunsi aina olevansa etuoikeutettu, kun sai käydä koulua pidemmälle kuin muut perheessä, ja halusi siksi olla ahkera opiskelija.
Keskikoulun jälkeen hän pyrki ja pääsi Tampereen yhteiskouluun, josta hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1952. Opettajaksi hän valmistui Oulun opettajaseminaarista. Kotipitäjästä löytyi elämänkumppani Seppo, johon hän tutustui opettamisen kautta: Sepon pikkusisko Sirpa tarvitsi lisäopetusta ruotsin kielessä. Hän muisteleekin, että Seppo alkoi moottoripyörällään yllättävän mielellään sisarensa kuljettajaksi, kun päämääränä oli Niskonen.
Ensimmäisen vakinaisen opettajanviran Sirpa sai Ylöjärven Kuljun koululta vuonna 1960. Yksiopettajainen koulu lakkautettiin vuonna 1966, ja Sirpa siirrettiin Kirkonkylän kouluun ja perhe muutti Soppeenmäkeen. Muutamaa vuotta myöhemmin hän oli yksi uuden Vuorentaustan koulun ensimmäisistä opettajista. Samassa koulussa opiskeli aikanaan vähän ennen Kuljun koulun viimeistä kevätjuhlaa syntynyt Sirpan tytär Sirkku sekä myöhemmin myös tyttärenpojat Niilo, Eduard ja Alex.
Opettajana Sirpa oli oikeudenmukainen ja tiukkakin. Ohjenuorana oli rehellisyys, mutta myös lapsen hyväksyminen sellaisena kuin hän on: ”Lapset tarvitsevat rakkautta erityisesti silloin, kun he eivät ansaitse sitä”, hän merkitsi muistikirjaansa.”
Vuorentaustaan Sirpa ja Seppo rakensivat yhteisen kodin 1970-luvun alussa. Molemmat olivat käteviä käsistään – Seppo ennakkoluulottomana nikkarina ja keksijänä, Sirpa käsitöissä ja kotitaloudessa. Uuden kodin henki ja sisustus syntyi itse tekemällä ja tietenkin mummuna hän piti huolta, että lapsenlapsille oli tarpeeksi tumppuja ja villasukkia. Tanssiminen oli vanhempieni rakas harrastus koko ikänsä. Ylöjärven työväentalon tanssilattialla tavattiin ystäviä joka lauantai.
Muistelmissaan äiti kiittää, että on saanut elää hyvän elämän. Raskain vaihe oli Sepon sairausaika ja rakkaan kumppanin katoaminen muistisairauteen. Isän kuoleman jälkeen vuonna 2010 äiti kutoi surunsa ryijyksi. Vuosia kestäneen omaishoitajauuden uupumuksesta ja kumppanin kuolemasta hän ajan myötä selviytyi ja alkoi uusi, aktiivinen elämänvaihe.
Sirpa osti valoisan asunnon keskeltä kylää ja mikä tärkeintä: kirjaston ja käsityökeskuksen vierestä. Vihdoin oli aikaa harrastuksille: uusien käsityötekniikoiden opettelulle ja lukemiselle.
Ohjelmaa eläkeläisellä oli jokaiselle päivälle: porinapiiri tietovisoineen, kuntosali, vesijumppa, eläkeläiskerho Tähkäpäät sekä retkiä, konsertteja ja teatterireissuja, viimeisinä vuosina myös päivätoiminta.
Muistisairaus rajasi viimeisinä vuosina elämänpiirin kotiin, monesta rakkaasta asiasta oli hiljalleen luovuttava. Hän sai kuitenkin asua kotihoidon turvin kotona lähestulkoon viimeiseen saakka, mistä hän oli kiitollinen.
Äidillä oli pienessä kirjekuoressa säästössä lehdistä leikattuja, häntä koskettaneita muistovärssyjä. Yhden reunaan hän oli kirjoittanut ”tätä toivon”:
Kun olen kuollut
itke hiukan minun vuokseni.
Ajattele minua toisinaan
mutta älä liikaa.
Ajattele minua silloin tällöin,
sellaisena, kuin olin eläessäni.
Ja niin kauan kuin elät,
säästä ajatuksesi eläviä varten.
Äitiä muistaen,
SIRKKU SOMERO
