”Ihmiselle annetaan vain sen verran, mitä hän jaksaa kantaa.” Sanoiko Jeesus noin? Joku sanoi.
Olin aivan napa pinkeänä viimeisilläni raskaana. Raahasin hevosille heiniä ja vesiä, mukanani mahan lisäksi luonteikas kaksivuotias esikoinen. Hikoilutti ja supisteli ja puhelin soi. Kaveri soitti, kysyi mitä kuuluu. Sanoin, että juuri nyt olen vähän hapoilla ja loppuu kädet kesken.
Tällä nopeasti muotoutuneella aasinsillalla päästiin siihen, että hänelläkin oli rankka päivä. Hän oli vuoden ikäisen esikoisensa kanssa hoitovapaalla. Esikoisen lisäksi perheen kerrostaloasunnossa asui koira. Mies oli lähtenyt aamulla töihin, jättänyt vaimon selviämään sekä lapsesta että koirasta. Eikä siinä vielä kaikki. Hän ei ollut vienyt roskista.
Katsoin mahani varjostamia kottikärryjä ja noin kymmentä päiväruokia odottavaa hevosta kaukana, niin kaukana tien päässä. Katsoin ärtyneen näköistä esikoista ja kuuntelin vielä ärtyneempää pohdintaa siitä, miten mies voi olla niin typerä, että kuvittelee, että roskapussin vieminen ulos onnistuu taaperon ja koiran kanssa.
Mitä tuohonkaan sanot? Olisin voinut ehdottaa erilaisia tapoja saada se roskapussi ulos. Jos ei muuten niin parvekkeelta heittämällä. Mutta sitähän ei kysytty. Kysyttiin myötätuntoa vaikeaan tilanteeseen. Ei löytynyt, myönnän, mutta teeskentelin.
Ihmiselle annetaan vain sen verran, mitä hän jaksaa kantaa. Se mikä on toiselle vähän, on toiselle paljon ja jollekin aivan sulaa hulluutta. Joskus kantokyky on motivaatiosta kiinni. Jos haluat jotain ihan kamalasti, pystyt tekemään asioita, jotka olisivat muuten kertakaikkisen liikaa. Ylipäätään jos venytät jaksamistasi jonkun sellaisen asian eteen, jonka olet itse valinnut, se venyy pidemmälle.
Itse yritän olla valittamatta omien valintojeni seurauksista. Näitä ovat muunmuassa juurikin lapset, koirat ja hevoset. Jo pelkästään sen asian tiedostaminen, että minä olen itse rakentanut tämän oravanpyöräni, antaa voimia siinä juoksemiseen. Omat valintansa pitää joko pystyä kantamaan, tai sitten pitää tehdä uusia valintoja.
Se, että jaksaa enemmän, ei ole mikään hyve. Se, että antaa koko ajan ihan kaikkensa ei myöskään tee ihmisestä yhtään parempaa. (Se tekee ihmisestä yleensä loppuunpalaneen.) Siinä ei ole mitään kadehdittavaa, että joku pystyy olemaan kolmessa paikassa yhtäaikaa ja samalla vielä paahtamaan parsakaalia uunissa.
Tavoiteltavampaa pitäisi olla se, ettei vertaa itseään muihin. Etsii omat rajansa ja kunnioittaa niitä. Tekee sen, minkä kokee kohtuulliseksi. Pakon edessä enemmän, ja tilaisuuden tullen vähemmän. Downshiftaus on oikeasti muodikkaampaa (ja järkevämpää) kuin burnout, vaikka molemmat ovat hienoja sanoja. Ja jos se roskapussi on likaa, niin sitten se on liikaa. Sinulle.
Myös muiden ihmisten jaksamisen rajoja pitäisi oppia kunnioittamaan. Tämän kerroin tässä ensisijaisesti itselleni, mutta sopii se varmasti muidenkin suorittajien tehtävälistalle.
