Tuomo Kaminen on poissa, mutta hänen kädenjälkensä, sivistyksensä ja karismansa elää tv-taltiointeina ja julkaisuina. Ja hauskoina tarinoina, sillä hän oli tilannehuumorin taitaja. Mittavan uran journalistina tehnyt tv-toimittaja, ohjaaja, käsikirjoittaja ja juontaja menehtyi sairauden uuvuttamana 68-vuotiaana 1.9.2020 läheisten saattamana.
Valmistuttuaan Tampereen yliopiston toimittajatutkinnosta Kaminen työskenteli Yle TV2:n ajankohtaistoimituksessa ja myöhemmin urheilutoimituksessa, miltä ajalta karismaattinen juontaja muistetaan muun muassa olympialaisten kisastudioiden ja urheiluviikonloppujen vetäjänä.
Jätettyään Ylen 1990-luvun alussa Tuomo oli toisena kumppanina perustamassa Filmaattiset Oy:tä, jossa hänelle avautui mahdollisuus laajentaa työsarkaansa. Mukaan tulivat tv-viihde, visailut, dokumenttisarjat, spiikkaus ja jopa näytteleminen. Tuomon mukaan luonnerooli Tessu-koirana lastenohjelmassa oli haastava, mutta yhdessä tuotannossa oli vielä vaikeampaa, kun hänen piti esittää V.I. Leniniä ja lausua ”Eläköön sosialistinen vallankumous”. Se oli asekätkentäoperaatiosta tuomitun eteläpohjalaisen pojalle lähes mahdotonta.
Sarkastisesta huumoristaan tunnettu Kaminen kertoi vielä viime hetkillä eläneensä hyvän elämän, kun hän välttyi käymästä koskaan Ikeassa. Tuomo meni pilke silmäkulmassa pidemmälle, koska työn piti olla hauskaa. Hän kävi juttumatkoillaan kymmenissä maissa ja kiersi kerran pelkästään yhtä sarjaa tehdessään koko maailman. Tuolla matkalla hänellä oli jo mukana useasti hukassa ollut hattu, josta tuli tavaramerkki. Hattu ja sen nostaminen näkyvät Kamisen muistoksi ”jäädytetyssä” tv-tuotantoyhtiön loppuanimaatiossa, jossa filmaattinen Tuomo kumartaa yleisölle.
Kaminen oli tekemässä uransa aikana satoja tv-ohjelmia, joista välittyi vahva journalistinen ote. Se huomattiin palkintojen arvoisesti. Niistä yksi oli luonnonsuojeluvuoden tiedonjulkistamispalkinto. Tunnustuksista tärkeimpänä Tuomo piti kuitenkin kesäolympialaisten historiaa käsittelevästä Kunnian kentät -dokumenttisarjasta saatua palkintoa. Sarjan Berliinin kisoja käsittelevä jakso valittiin vuonna 1995 maailman parhaimmaksi urheiludokumentiksi yleisradioyhtiöiden tv-festivaaleilla. Samasta sarjasta sen tekijät palkittiin myös tutkivien journalistien Lumilapio-palkinnolla. Sen vastaanottaminen oli Tuomon mukaan vihoviimeinen kerta, kun hän tarttui työkaluun.
Kaminen oli kirjoittamassa ja toimittamassa myös kahdeksaa kirjaa. Niistä yhden nimi on Tietokilpailujen pikkujättiläinen, joka nimitys sopi Tuomolle, kävelevälle tietosanakirjalle itselleenkin. Yhtä lailla hänelle sopi Suomen tietoviisas, josta suuri yleisö muistaa hänet saman nimisen tv-sarjan juontajana ja myöhemmin tuomarina. Tuomon yleistietämys tuli sarjasta niin tunnetuksi, että vetoa jostain asiasta lyöneet soittelivat Kamiselle yötä myöten kysyäkseen oikeaa vastausta. Hyväntahtoinen Tuomo vastasi eikä pahastunut herättämisestä. Hän halusi auttaa.
Kerran hän teki hövelin palveluksen myös poliisille, joka tunnisti Limingan suoralla kiitäneen auton kyydissä tutun henkilön. ”Sekö on Tuomo Kaminen”, kysyi poliisi autoa ylinopeudella kuljettaneelta partioautossa ja jatkoi, ”häneltäkö saisi seuraavan jakson oikeat vastaukset, kun tuttavapariskunta tulee kylään”. Tuomon ansiosta sekä tarinan poliisi että ylinopeutta ajanut hyötyivät.
Tuomo ehti journalistin urallaan myös opettaa Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksella tv-opin määräaikaisena lehtorina ja Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa sekä Voionmaan opistossa. Tuomon oma toimittajan ura alkoi jo varhain avustajana. Nuorena palloilulajien pelaajana ja tuomarina kunnostautunut ja itseään mustaksi aukoksi nimittänyt jalkapallomaalivahti hankki taskurahaa kirjoittamalla Ilkka-lehteen ”linun” pituisia urheilujuttuja. Uravalinta sen jälkeen oli selvä.
Niihin aikoihin seinäjokelainen Tuomo tutustui myös naapurikylän tyttöön. Äitinsä lapsena menettänyt Tuomo oli isänsä kasvattama ja kahden roisin isoveljensä, Anssin ja Jyrkin, ohjeistama, joten tuleva vaimo huomasi olevansa ihmemaassa, jossa hän ei päässyt vähällä eläväisen Tuomon kanssa. Eikä päässyt myöhemminkään, sillä likat, kuten Tuomo vaimoaan Liisaa ja tytärtään Jonnaa kutsui, joutuivat olemaan paljon kahden. Vaikka Tuomo kiersi ja koki täysillä maailmaa, olivat likat Tuomolle tärkeimmät. Loppuun asti. Likkojen luona oli koti. Nyt se on Tuomon huumoria vailla, mutta muistoissa.
JUHA-PEKKA RISTMERI
Kirjoittaja on Kamisen kollega ja entinen yhtiö- ja matkakumppani, jolle lankesi ensin viimeiselle matkalle lähteneen nekrologin kirjoittaminen.
