Kun ollaan kiperässä tilanteessa, kuulee kuhmalahtelaisten yhä sanovan: Tuumataas ny, kuinka se sammutettaan! Tarina on jäänyt elämään.
Ihminen on osa maisemaa
Neljä vuotta pappina silloisessa hiippakunnan pienimmässä seurakunnassa Kuhmalahdella teki tutuksi lähes jokaisen tienmutkan, talon ja ihmisen. Tuolla mäellä kokeilin ensimmäistä kertaa käsilypsyn onnistumista. Vaikka sain lypsettäväkseni talon kilteimmän ja väljäutareisimman lehmän, maito ei suinkaan kuohunut ämpäriin, vaan hihastani sisään. Vieläkin muistan Särkikosken Ollin heleän naurun.
Soutaessani rapurysilleni Huutokallion tuntumaan mieleeni palaavat Helmisen lasten kertomukset koulumatkoistaan kuuden kilometrin päähän kotoa, järven toiselle puolen. Voi vain kuvitella pienen sydämen pompotuksen syyspimeällä koulupolulla, sateen noruessa pitkin selkää.
Poiketessani 1840-luvulla talkoilla rakennetun Vehkajärven kyläkirkon vieressä olevalla hautausmaalla seisahdan hetkeksi noiden koululaisten vanhempien, Suoman ja Akselin haudalle. Heidän taloonsa vedettiin sähköt vuonna 1971, kun ostimme heiltä mökkitontin.
Nyt taajan koivikon ohi ajaessani muistan usein riihen kohdalla Akselin sanat, kun ihailin hänen ruiskuhilaitaan: ”Niin, kuhilaassa se ruis vasta loppuun kypsyy. Se imee korrestaan viimmeset mehut ja sitte se kypsyminen sulkeutuu. Ettekä te tieräkkää, mitä kaikkee te suuhunne pistätte, kun syötte puimurilla tehtyä viljaa. Minä olen niin monta ruisriihtä ahtanu ja lämmittäny, niin monta kertaa nähny, mitä kaikkee roskaa ja ötökkää sieltä lavolta tippuu, kun savuriihi sytytettään.”
Olivat ne juhlahetkiä, kun Suoma ilmestyi ehtoonsuussa lauantaina lämpimäisineen mökillemme. Tai kun hän pani mukaamme uutispuuroainekset savusaunan uunissa yön yli kypsytettäviksi. Sitä savun siunattua aromia, sitä täyden, kypsyneen rukiin ihanuutta ei unohda koskaan.
Ensimmäisellä virkamatkallani tässä seurakunnassa jouduin avaamaan ja sulkemaan kuusi veräjää, ennen kuin olin perillä Korpelan Kustaan mökissä. Hän eleli yksikseen pitäjän vanhimmassa asumuksessa, entisessä ikivanhassa ruotusotamiehen pirtissä, jossa oli vain yksi huone. Lämpöä antoi neljänneksen lattiapinnasta vievä luonnonkivestä tehty leivinuuni, jonka sivussa oli päästä syötettävä piisihella.
Lattiana olivat multapenkalle tehdyt valtavat puolikkaat hirret, jonka oksat olivat sentin pari koholla muusta lattiasta. Kustaa oli ollut kymmenvuotiaana vaarinsa kanssa puita kaatamassa, kun tämä vahingossa löi lapselta oikean käden ranteesta melkein irti poikki. Yläkonttilasta saatiin hevonen ja neuvot: ”Jos viätten sen Orihverelle, niin lääkäri pannee sen poikki. Mutta jos viätten sen Hurstiselle, niin se ompelee sen paikalleen.”
Pojalle juotettiin vähän viinaa kipua ja pakkasta vastaan. Sitten ajettiin toistakymmentä kilometriä kirkolle. Kanttori Hermanni Hurstinen oli saanut myös välskärin koulutuksen. Hän juotti Kustaalle lisää viinaa ja sanoi: ”Älä sitten kattele!”
Kustaa tunnusti tätä tarinaa kertoessaan, ettei hän kuitenkaan malttanut olla vilkaisematta.
”Jotain semmosia valkeita soiroja se pihreillä veteli nahan sisältä ja ompeli yhteen. Kai ne jänteitä oli. Jestas, että se teki kipeetä!”
Kustaan oikean käden kämmen surkastui paljon toista pienemmäksi, eivätkä sormet koskaan kunnolla taipuneet. Silti hän elätti itsensä metsätyömiehenä, josta sanottiin: Kustaa tekee tän pitäjän suorimmat halkopinot. Jos pinon toisesta päästä ampus, niin yhrenkään halon päähän ei jäis merkkiä!
Yhä vielä, viisi vuosikymmentä myöhemmin, monet maisemat muistuttavat ihmisistä. Siksi kesämökille muuttaminen on edelleen jonkinlaista kotiin palaamista. Mökkinaapureissakin on enimmäkseen niitä, jotka asuvat juurillaan.
Maisema elää
Kun kesäpaikkamme muut rakennukset on sijoitettu niin, että ne muodostavat jonkinlaisen pihapiirin, savusauna on muista erillään ja takaseinä pihaan päin. Näin voivat vieraatkin vilvoitella kuistilla rauhassa ilman rihman kiertämää. Siinä istuessa tulee myös katseltua saunan ympäristöä ja sen muuttumista sekä vuosien kuluessa että eri vuodenaikoina. Aikanaan ojan takana oli pelto, nyt tiheäksi kasvanut kuusitaimikko, joka kaipaa kiivaasti harventamista.
Ja miten erilainen maisema onkaan eri vuodenaikoina. Kevään herkkyys ketunleipineen ja vihreän eri sävyineen, kesän täyteys tuoreen vihdan tuoksuineen, syksyn väriloisto, jossa soi jo hyvästijättö: kohta täältä on taas muutettava pois. Joulusaunan rauha kesken kaikkien kiireiden.
Siellä se taas uskollisena odottaa, tutussa, muuttuvassa maisemassaan ja rauhassaan, siunattu, pehmoinen rauhan tyyssija.
Maisema elää. Se tarkoittaa usein muutosta, muuttumista. Tässä iässä tiedät, että jos metsä tänään kaadetaan, et enää koskaan saa nähdä sitä edes suurin piirtein samanlaisena. Sieni-ihmisinä olemme vuosikymmenten kuluessa ehtineet surra jo monen kanttarelli-, suppilovahvero- ja karvarouskumetsän häviämistä.
Minusta ei silti ole välttämättömän tai tarpeellisen vastaanpanijaksi. Minusta ei ole vaatimaan, että kaikkien nostalgisten maisemien pitäisi pysyä ennallaan vaikka millä hinnalla. Silti taitaa olla niin, että tyhjenevän maaseudun maisemat muuttuvat suhteessa paljon vähemmän kuin asutuskeskusten. Ylöjärvelläkin on vielä aivan keskustassa vilkasta rakennustoimintaa, samoin Tampereella.
Ja mitä tarkoittaa maisema? Vilkaisenpa talvitalomme ikkunasta mihin suuntaan tahansa, vaikea minun on puhua maisemasta. On naapurin tiiliseinä, on korkea kuusiaita, on näkymä vilkasliikenteiselle tielle, toki etelän suunnalla sentään jonkinlaista puiston tapaista. Syntyykö tästä maisemasta (tai tässä maisemassa) tarinoita, joita toistetaan vielä vuosikymmenten perästä?
Tunnustan, etten tiedä, millaisia tarinoita esimerkiksi olutterasseilla kerrotaan. Kerrotaanko missään enää tarinoita ylöjärveläisistä legendahenkilöistä? Salorinteen tai Pietilän Kallesta? Alasen Eetistä tai Lehvilän Matista? Siivolan Onnista? Hämeen Leenasta tai Hännisen Paavosta?
Onko edes mahdollista, että näin tiheästi asuttaessa jäisi elämään tarinoita paikkakunnan merkkihenkilöistä tai vaikkapa merkillisistä, kummallisista ihmisistä? Ovatko esimerkiksi tämän päivän ehkä kuuluisimmat ylöjärveläiset, Eput sellaisia?
Syntyykö vielä paikallisia lentäviä lauseita, kuten tuo ”Tuumataas ny kuinka se sammutettaan”? Kaivataanko täällä edes tarinoita ihmisistä? Riittävätkö meille television valmiiksi nauretut hauskuudet?
Mökillä, maalla on toisin. Katsot mihin suuntaan tahansa, siitä maisemasta voisit maalata taulun. Tapaat milteipä kenen tahansa, voit jäädä jutulle. Puhumattakaan siitä, kun naapurimökin Kalle vinkkaa sinut aamusoudulta tullessasi laituriinsa ja ojentaa ison pussillisen saman aamun muikkuja. Sellainen maisema tuntuu aika kotoiselta, lämpimältä. Siinä maisemassa on ihminen kotonaan.
ANTERO HONKKILA
