Neljäsosa Suomen aikuisista on lihavia. Tietoa löytyy netistä ja omat silmät sen todistavat, kun ympärilleen katselee. Olemme aika hulluja, kun syömme itsemme sairaiksi ja liikuntakyvyttömiksi.
Televisiossa näytetään amerikkalaista ohjelmasarjaa Hengenvaarallisesti lihava, jossa 200–400 kiloisia ihmisiä yritetään laihduttaa. Lääkäri laittaa heidät ensin tiukalle dieetille, ja jos se onnistuu he pääsevät vatsalaukun pienennysleikkaukseen. Toiset onnistuvat, toiset eivät. Tuo ohjelma on mainio laihdutusohjelma. Ei tee mieli syödä sitä katsoessa eikä heti sen jälkeenkään.
Lehdet ovat täynnä toinen toistaan eksoottisempia ruokaohjeita, televisiossa laitetaan ruokaa monella kanavalla. Mainokset näyttävät kuinka helppoa on tilata kotiin valmista ruokaa. Olipa takavuosina TV:ssä amerikkalainen ahmimisohjelmakin, jossa ohjelman tähti yritti syödä tunnissa mahdollisimman paljon. Syömisestä on tehty show. Syöminen näytetään hyvänä tapana viettää aikaa yhdessä. Grillata pitää, kesällä aamusta iltaan, syödään syömisen vuoksi, ei tarpeeseen.
Ei ole ihme, että ihmiset lihovat. Voisihan sitä tehdä jotain muuta sen syömisen sijaan. Pelata vaikka korttia tai lautapelejä.
Minullekin on ruoka aina maistunut, ja painoindeksi näyttää lievää liikalihavuutta. Noin vuosi sitten kävin verikokeissa. Sokeriarvot yläkantissa, mitä olinkin pelännyt. Lääkäri sanoi, että vuoden päästä uudestaan kokeisiin. Minulla oli kuulemma vaara sairastua kakkostyypin diabetekseen. Rivien välistä olin kuulevinani, että niinhän siinä tulee käymään.
Päätin silloin, että jos itse voin asiaan vaikuttaa, niin sokeriarvot paranevat vuodessa. Ja ilokseni sain tänä syksynä todeta, että suunta on parempaan. Paino on pudonnut ja veriarvot parantuneet. En kirjoita tätä kehuakseni saavutustani, vaan rohkaistakseni niitä, joilla on ehkä samankaltainen tilanne. Eniten omalla kohdallani on vaikuttanut tietoinen syömisen vähentäminen, tärkeimpänä käsky: älä ota lisää.
Tässä iässä aineenvaihdunta on hidastunut ja kulutus muutenkin vähäisempää kuin ennen. Otan lautaselleni vain aika pieneltä näyttävän annoksen ja pyrin syömään senkin niin, että lasken haarukan välillä pois kädestäni. Muutenkin yritän tarkoituksella syödä hitaammin. Sitä on joutunut oikein opettelemaan, koska koko aktiivisen työelämän ajan syömisen yritti aina hoitaa nopeasti pois alta. Oli aina olevinaan kiire.
Onnekseni en tunne suurta hinkua syödä makeita leivonnaisia. Ruisleipä sopii mainiosti kahvin kanssa. Fazerin sininen on minun kompastuskiveni. Se on ni-i-in hyvää. Mutta eihän sitä suuhun mene, jos ei sitä sinne laita. Aina joskus pitää itselleen toki herkkuhetki suoda.
Olemme täällä lintukodossamme siinä onnellisessa asemassa, että meillä on ruokaa. Kaikilla ei ole. Nythän iso osa ihmiskuntaa näkee nälkää ja toinen iso osa elää ruoan suhteen yltäkylläisyydessä.
Sen ainakin jokainen voisi tehdä, että hankkisi vain sen ruoan minkä tarvitsee. Ja se parasta ennen merkintä ei tarkoita viimeistä käyttöpäivää. Moni tuote on oikein säilytettynä aivan käyttökelpoinen sen jälkeenkin. Pitää käyttää silmiä ja nenää.
Ja – oikeesti – miksi tehdä itselleen vahinkoa syömällä enemmän kuin kuluttaa?
ARMI SAARELA
Lue Armi Saarelan aiempia kolumneja:
Armi Saarela: Ilmastonmuutosajatuksia – nuorena tuskin olisin kerännyt roskia maantienvarresta
Armi Saarela: Haluaako joku todella katsella ja kuunnella rivouksia ajankulukseen?
Armi Saarelan kolumni: Olemme itsepalvelijoita salasanojen ja koodilukujen viidakossa
